Kihlautuneet. Alessandro Manzoni
Читать онлайн книгу.
ei antanut itseään pitkään odottaa. Tuskin katsoi hän sen päivänhetken saapuneen, jolloin hän piti sopivana ilmestyä pastorin eteen, kun hän lähti matkaan hurjan iloisena kuin kaksikymmenvuotias ainakin, jonka on määrä samana päivänä viedä vihille rakastamansa nainen. Hän oli nuoruudestaan ollut orpo, ja harjoitti ammattinaan silkinkehräystä, joka ammatti oli ikäänkuin perinnöllinen hänen suvussaan. Se oli aikoinaan ollut sangen tuottava, mutta nyt oli se rappiolla, ei kuitenkaan siihen määrään, ettei taitava työntekijä olisi voinut sillä ansaita kunniallista toimeentuloa. Työ väheni päivä päivältä. Mutta ammattilaisten jatkuva siirtyminen, heitä kun houkuttelivat lähivaltioiden lupaukset, niiden tarjoamat etuoikeudet ja suuret palkat, aiheutti sen, että paikoilleen jääneiltä ei vielä puuttunut työtä. Sitäpaitsi Renzolla oli pieni maatilkku, jota hän viljelytti ja jota itse viljeli, kun hänen kehruulaitoksensa oli pysähdyksissä, niin että häntä säätyynsä nähden saattoi sanoa hyvin toimeentulevaksi. Ja vaikka tämä vuosi oli edellisiä vielä huonompi ja vaikka jo alettiin kärsiä todellista ruokavarojen puutetta, oli tämä nuori mies, siitäperin kuin oli luonut silmänsä Luciaan, muuttunut hyvin säästäväiseksi ja omisti riittävästi ruokavaroja, niin ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää.
Hän ilmestyi Don Abbondion eteen juhlapukuisena, hatussa erivärisiä höyheniä, kauniskahvainen tikari housuntaskussa. Hän oli juhlallisen, jopa hieman uhkarohkean näköinen, mikä oli hyvin tavallista noina aikoina hiljaisimmillakin ihmisillä. Don Abbondion epävarma ja salaperäinen vastaanotto oli omituisena vastakohtana nuoren miehen hilpeälle ja päättäväiselle esiintymiselle.
– Mitähän hän mielessään hautonee? kysäsi Renzo itsekseen; sitten hän virkkoi:
– Tulin, herra pastori, kysymään, minä hetkenä teille sopii, että tapaamme toisemme kirkossa.
– Minäkö päivänä?
– Kuinka, minäkö päivänä? Ettekö muista, että se päivä on juuri tänään?
– Tänään, Don Abbondio virkkoi, ikäänkuin olisi kuullut siitä puhuttavan ensi kerran. – Tänään, tänään … malttakaa mieltänne, tänään minä en voi.
– Tänään te ette voi! Mitä siis on tapahtunut?
– Ennen kaikkea, nähkääs, minä en voi hyvin.
– Se on ikävä asia; mutta se, mitä teidän tulee tehdä, kestää niin vähän aikaa, ja tuottaa niin vähän vaivaa…
– Ja sitten, ja sitten, ja sitten…
– Ja sitten, mitä sitten?
– Ja sitten on esteitä…
– Esteitä? Mitä esteitä voikaan olla?
– Teidän pitäisi olla minun sijassani tietääksenne, mitä ikävyyksiä tällaisissa asioissa esiintyy, kuinka suuri edesvastuu meikäläisillä on. Minäpä olen liian hyväsydäminen, en ajattele muuta kuin esteiden syrjäyttämistä, kaiken helpottamista, kaikkien mielen noudattamista, ja näin laiminlyön velvollisuuteni. Ja siitä saan kärsiä nuhteita, jopa pahempaakin.
– Mutta taivaan nimessä, älkää näin pitäkö minua piinapenkissä, vaan sanokaa suoraan, miten on asianlaita.
– Te ette siis tiedä kuinka monta muodollisuutta täytyy noudattaa asetuksienmukaista avioliittoa varten.
– Totta kai minä siitä jotakin tiedän, Renzo virkkoi, alkaen kiivastua, – olettehan te tarpeeksi saanut sillä pääni pyörälle näinä viime päivinä. Mutta eikö nyt vihdoinkin kaikki ole kunnossa? Eikö kaikki ole tehty, mitä on ollut tehtävää?
– Kaikki, kaikki, niin te luulette. Mutta, malttakaahan mieltänne, minä olen houkkio, joka laiminlyön velvollisuuteni, säästääkseni muilta ikävyyksiä. Mutta nyt – riittää, minä tiedän, mitä sanon. Me pappiparat olemme alasimen ja vasaran välissä. Te olette kärsimätön; minä teitä säälin, poika parka. Entä esimiehet … no niin, eihän sitä voi kaikkea sanoa. Ja me saamme vastata kestit, me…
– Mutta selittäkääpä minulle, mikä on tuo toinen muodollisuus, joka vielä on noudatettava, kuten sanotte; niin se on heti paikalla täytettävä.
– Tiedättekö, kuinka monta estettä on olemassa, jotka tekevät asian laittomaksi?
– Mitäpä minä noista esteistä tietäisin!
– Error, conditio, votum, cognatio, crimen. Cultus disparitas, vis, ordo, ligamen, honestas. Sis sis affinis … näin alkoi Don Abbondio, toimittaen yhteenlaskua sormillaan.
– Teettekö minusta pilaa? nuorukainen keskeytti, Mitä hyödyttää minua teidän latinanne?
– No niin, koska ette asioita ymmärrä, niin olkaa hieman kärsivällinen ja luottakaa siihen, joka niitä ymmärtää!..
– Asiaan!..
– Kas niin, rakas Renzo, älkää vihastuko, minähän olen valmis tekemään kaiken sen, mikä riippuu minusta. Tahtoisinhan nähdä teidät tyytyväisenä; tahdon teidän parastanne. Oh! … kun ajattelen, että teidän oli niin hyvä elää; eihän teiltä puuttunut mitään. Ja sitten saitte äkkiä tuon päähänpiston naida…
– Mitä puheita nuo ovat, herra pastori? Renzo keskeytti, kasvot hämmästyneen ja samalla vihastuneen näköisinä.
– Sanonhan vain näin, sanoakseni, rauhoittukaa toki, Tahtoisin nähdä teidät tyytyväisenä…
– No, entä sitten?
– Sitten, poikaseni, tahdon huomauttaa, ettei syy ole minun. Enhän minä ole säätänyt lakia. Ja ennenkuin vahvistamme avioliiton, on meidän velvollisuutemme tehdä monta monituista tutkistelua saadaksemme varmuutta siitä, ettei ole olemassa esteitä.
– Asiaan, ja sanokaa minulle lopultakin mikä este on sattunut.
– Vähän kärsivällisyyttä. Ne eivät ole asioita, joita voisi selittää noin vaan kädenkäänteessä. Toivottavasti ei ole mitään esteitä; mutta meidän täytyy joka tapauksessa tiedustella, Teksti on ilmeisen selvä: antequam matrimonium denunciet…
– Johan sanoin teille, etten huoli latinasta.
– Mutta täytyyhän minun teille selittää…
– Ettekö siis ole jo tehnyt noita tutkisteluja?
– En kaikkia, niinkuin olisi pitänyt.
– Miksi ette tehnyt niitä ajoissa? Miksi sanoitte minulle, että kaikki oli valmista? Mitä siis toimittaa lykkäys?..
– Kas niin! soimaatte liiallista hyvyyttäni. Olen koettanut helpottaa asioita, auttaakseni teitä pikemmin; mutta nyt … nyt on tapahtunut … no niin, minä sen yksin tiedän.
– Mitä minun siis pitää tehdä?
– Malttakaa mielenne muutama päivä. Poikaseni, muutama päivä ei ole ijankaikkisuus. Siis kärsivällisyyttä!
– Kauanko?
– Tämähän jo alkaa kuulua joltakin, ajatteli Don Abbondio itsekseen.
Ja ystävällisemmän näköisenä kuin koskaan ennen hän jatkoi:
– No parissa viikossa minä koetan…
– Pari viikkoa? Onpa se kaunis uutinen! On tehty kaikki, mitä te vaaditte; päivä on määrätty; tämä päivä saapuu … ja nyt te äkkiä sanotte minulle, että täytyy odottaa kaksi viikkoa. – Kaksi viikkoa! … hän vielä toisti kovemmalla ja vihaisemmalla äänellä, ojentaen kätensä ja puiden nyrkkiänsä. Ja kuka tietää miten pitkälle hänen kiivastumisensa olisi voinut mennä, ellei Don Abbondio ajoissa olisi häntä keskeyttänyt, tarttuen hänen toiseen käteensä ja sanoen pelokkaan lempeästi ja vakuuttaen:
– No, no, älkää toki taivaan nimessä kiivastuko. Saammehan nähdä, koetanpa, ehkäpä yhdessäkin viikossa…
– Ja