Kuninkaan mies. Вальтер Скотт
Читать онлайн книгу.
odottaa minulta; ja mitä ansiota on uskollisuudestamme, jollemme pidä annettua sanaamme vahingoksemmekin, kun kerran olemme luvanneet? Otan kuitenkin sen vapauden, että turvaan itseni enemmältä häiritsemiseltä."
Niin sanoen hän lukitsi vierashuoneen ja kavalierin makuuhuoneen välisen oven. Miettivästi miteltyään lattiaa hän sitte palasi istuimelleen, tasoitti lampun sydämen ja veti esille tukun kirjeitä. "Luenpa nämä vielä kertaalleen", hän tuumi, "jotta valtiollisten asiain ajattelu karkoittaisi tämän omakohtaisen surun vihlovan tunteen, jos mahdollista. Armias Kaitselmus, mihin tämä kaikki päättyykään? Me olemme uhranneet perheittemme rauhan, nuorten sydämiemme lämpimimmät tunteet, parantaaksemme synnyinmaamme olot ja vapauttaaksemme sen sorrosta. Kuitenkin näyttää siltä, että jokainen vapautta kohti astumamme askel on vain tuonut näkyviimme uusia ja kamalampia vaaroja, niinkuin vuorisella seudulla matkustavainen joutuu jokaisella askeleella, joka kohottaa hänet korkeammalle, yhä uhkaavampaa vaaraa ilmaisevaan asemaan."
Hän luki kauvan ja tarkkaavasti noita pitkäveteisiä ja sekavia kirjeitä, joiden kyhääjät vetosivat hänen nähtensä Jumalan kunniaan ja Englannin vapautukseen ja oikeuksiin, esittäen ne vallitseviksi päämäärikseen, mutteivät kaikella kiertelyllään kyenneet estämään Markham Everardin terävää silmää havaitsemasta, että oma hyöty ja kunnianhimoiset pyyteet olivat heidän suunnitelmiensa vaikuttavimpina pontimina.
6. LUKU.
RATKAISEVA PÄÄTÖS
Yksityisessä murheessaan ja huolestuksessaan maan tähden, joka oli kauvan ollut kansalaissodan saaliina eikä näyttänyt piankaan pääsevän minkään vakiintuneen hallitusmuodon ohjailemaksi, olivat Everard ja hänen isänsä monien muiden tavoin kääntäneet katseensa kenraali Cromwelliin. Tämä mies oli uljuudellaan päässyt armeijan suosikiksi, hänen terävä järkensä oli tähän asti vallinnut niitä eteviä kykymiehiä, jotka olivat häntä ahdistelleet parlamentissa, samaten kuin taistokentälläkin esiintyviä vihollisiaan, joten hän alkoi yhä useampien mielestä tuntua yksinään olevan siinä asemassa, että hän pystyisi tyynnyttämään kansan, kuten silloin oli tapana sanoa, eli toisin sanoen määräämään hallitusmuodon. Isän ja pojan kerrottiin päässeen hyvin korkealle kenraalin suosiossa. Mutta Markham Everard tiesi muutamia seikkoja, jotka saivat hänet epäilemään, tokko Cromwell todella sydämessään tunsi hänen isäänsä tai häntä itseänsä kohtaan sitä suopeutta, mitä yleiseen luultiin. Hän tiesi kenraalin viekkaaksi valtiomieheksi, joka kykeni miten kauvan tahansa salaamaan todellisia mielipiteitään ihmisistä ja asioista, kunnes ne voitiin ilmaista hänen etunsa kärsimättä siitä mitään haittaa. Ja lisäksi tiesi hän, että kenraali ei varmaankaan unohtaisi, mitä vastarintaa presbyteriläinen puolue oli tehnyt "Isolle asialle", kuten sitä Oliver nimitti – kuninkaan syyttämiselle ja mestaukselle. Tähän vastustukseen olivat Everardit hartaasti yhtyneet, eivätkä Cromwellin todistelut ja puolittain lausutut uhkauksetkaan olleet saaneet heitä häilymään siinä menettelyssään, saati suostumaan jäseniksi siihen valiokuntaan, joka nimitettiin istumaan tuomareina tuossa muistettavassa tilaisuudessa.
Tämä epäröiminen oli aiheuttanut jonkun verran kylmäkiskoisuutta kenraalin ja Everardien välillä. Mutta kun nuorempi Everard jäi armeijaan ja taisteli Gromwellin johdolla sekä Skotlannissa että lopuksi Worcesterissa, saavuttivat hänen palveluksensa varsin usein päällikön hyväksymisen. Erityisesti kuului hän Worcesterin taistelun jälkeen niihin upseereihin, joille Oliver saatiin vaivoin pidätetyksi antamasta läänitysherrain ritariarvoa oman tahtonsa ja mielihalunsa mukaan, hän kun enemmän ajatteli valtansa todellista laajuutta käytännössä kuin millä nimellä hän sitä piteli. Näytti siis siltä kuin olisi entisen erimielisyyden kaikki muistelu häipynyt ja kuin olisivat Everardit jälleen päässeet aikaisempaan lujaan asemaansa kenraalin suosiollisuudessa. Useat kyllä epäilivät tätä ja yrittivät suostutella etevää nuorta upseeria liittymään johonkuhun muuhun niistä puolueista, joiksi nuori tasavalta oli hajaantunut. Mutta tällaisia ehdotuksia hän ei ottanut kuullakseen. Kylliksi verta oli jo vuodatettu, hän sanoi – oli aika kansan päästä lepäämään vakiintuneen hallituksen alaisena, joka olisi kyllin voimakas suojelemaan omaisuutta ja kyllin leppeä edistämään rauhallisuuden paluuta. Tämä oli hänen nähdäkseen saatavissa aikaan ainoastaan Gromwellin välityksellä, ja Englannin enemmistö oli samaa mieltä. Siten alistuessaan menestystä saavuttaneen soturin herruuteen unohtivat taipujat tosin periaatteet, joiden kannustamina he olivat paljastaneet miekkansa kuningas-vainajaa vastaan. Mutta vallankumouksissa on ankarain ja ylväitten periaatteiden usein pakko myödätä olevaisten olojen vuolteeseen, ja useinkin sattuu, että sotaa on käyty pelkkien oikeuskäsitteiden hyväksi ja vihdoin ilomielin tehty siitä loppu vain toivossa, että yleinen rauhallisuus palajaa, niinkuin monenkin pitkällisen piirityksen jälkeen varusväki hyvillä mielin antautuu yksistään saadessaan henkensä säästämisestä vakuuden.
Eversti Everardista tuntui sen vuoksi Cromwellille suomansa kannatus annetulta ainoastaan siinä mielessä, että useiden vaurioiden mahdollisuuksista oli kaiken todennäköisyyden mukaan vähäisin tulossa, jos niin järkevä ja urhoollinen mies kuin armeijan ylikenraali asetettaisiin valtion johtoon, ja hän tajusi, että Oliver itse varmaankin pitäisi hänen kiintymystänsä penseänä ja puutteellisena sekä sovittaisi kiitollisuutensa siitä samoin rajoitetuksi.
Sillävälin pakoittivat kuitenkin olosuhteet hänet panemaan kenraalin ystävyyden koetteelle. Woodstockin ottaminen takavarikkoon, ja erityisten valtuutettujen oikeuttaminen pitelemään sitä kansallisena omaisuutena, oli jo aikaa sitte hyväksytty, mutta vanhemman Everardin vaikutusvalta oli viikkomääriä ja kuukausia lykännyt sen toimeenpanoa. Nyt oli lähenemässä hetki, jolloin iskua ei enää voitu torjua, etenkin kun Sir Henry Lee kohdastaan vastusti jokaista esitystä alistumisesta nykyiseen hallitukseen, joten hänet oli nyt armonaikansa kuluttua umpeen merkitty niiden parantumattomien ilkimielisten niskuroitsijain luetteloon, joilta valtioneuvosto oli päättänyt katkaista kaikki sovittelevat suhteet. Ainoana keinona vanhan ritarin ja hänen tyttärensä suojelemiseksi oli herättää itse kenraalin harrastus asiaan, jos mahdollista, ja harkitessaan kaikkia heidän seurustelussaan ilmenneitä seikkoja tunsi eversti Everard, että vaatimus, joka niin suoranaisesti haittaisi Cromwellin langon, nykyisiin valtuutettuihin kuuluvan Desboroughin etuja, panisi kenraalin ystävyyden tosiaankin peräti kovaan koetukseen. Mutta muuta valittavaa ei kuitenkaan ollut.
Tässä mielessä ja samalla noudattaakseen Cromwellin pyyntöä, kenraali kun oli heidän erotessaan hartaasti kehoittanut häntä kirjallisesti lausumaan mielipiteensä valtiollisesta asemasta, eversti Everard käytti alkuyön selvitelläkseen ajatuksensa yhteiskunnan tilasta suunnitelmaksi, jota arveli kenties otolliseksi Cromwellille, koska siinä kehoitettiin häntä Kaitselmuksen avulla tulemaan valtion pelastajaksi, kutsumalla koolle vapaan parlamentin ja tämän kannattamana asettumalla jonkunlaisen vapaamielisen ja vakaan hallituksen johtoon, koska kansa muutoin näkyi olevan joutumassa täydelliseen vallattomuuden tilaan. Luoden yleispiirteisen katsauksen kuningasmielisten murrettuun voimaan ja niihin eri puolueisiin, jotka nyt mullistelivat valtiota, hän osoitti, miten muutos oli toteutettavissa ilman verenvuodatusta tai väkivaltaa. Tästä aiheesta hän siirtyi selittämään, miten paikallaan oli pitää voimassa toimeenpanevan hallituksen asianmukainen arvovalta, joutuisipa se kenen käsiin hyvänsä, ja osoitti siten Cromwellin – tulevaisena valtiokanslerina tai konsulina taikka Suur-Britannian ja Irlannin ylikenraalina – tarvitsevan korkean arvonsa mukaisia kruununmaita ja uhkeita asuinpalatseja. Täten hän luontevasti pääsi puhumaan Englannin kuninkaallisten asuntojen hävityshankkeista, esitti surullisen kuvauksen siitä tuhosta, joka uhkasi Woodstockia, ja asettui puolustamaan tuon kauniin kuninkaankartanon säilyttämistä, pyytäen sitä omakohtaiseksi suosionosoitukseksi, koska asia herätti hänessä erityisen suurta harrastusta.
Kirjeensä lopetettuaan ei eversti Everard tuntenut suurestikaan nousseensa omassa arvostelussaan. Hän oli valtiollisessa toiminnassaan tähän hetkeen asti karttanut sekoittamasta yksityisiä vaikuttimia yleisiin esiintymisperusteihinsa, ja nyt hän kuitenkin tunsi alentuneensa sellaiseen yhdistelmään. Mutta hän lohdutti itseään tai ainakin vaiensi tämän ikävän muiston sillä ajatuksella, että Britannian onni nykyisten olojen valossa harkittuna ehdottomasti vaati Cromwellia hallituksen etunenään ja että Sir Henry Leen