Kuninkaan mies. Вальтер Скотт
Читать онлайн книгу.
ei ole, jos vain voit pysytellä selvänä. Ole maltillinen puheissasi, ja karta sadatuksia ja kerskauksia."
"Sanalla sanoen on minun muutettava itseni samanlaiseksi pyhimykseksi kuin sinä olet, Mark? No", tuumi Wildrake, "ulkonaisesti kyllä luulen kykeneväni esiintymään Toivo-taivaan-armoa16 Bombyna yhtä hyvin kuin sinäkin. Voi ne olivat iloisia päiviä, kun me näimme Millsin esittävän Bombya Fortune-teatterissa, Mark, ennen kuin minä olin menettänyt nauhakoristeisen levättini ja korvastani jalokiven tai sinä olit saanut tuota kurttua otsallesi ja puritanilaista kierrettä huulipartaasi!"
"Ne olivat kuten useimmat maailmalliset huvitukset, Wildrake", vastasi Everard, "makeita suussa ja karvaita sulattaa. Mutta menehän nyt; ja kun tuot minulle vastauksen, niin tapaat minut joko täältä tai kauppalasta Pyhän Yrjänän majatalosta. Onnea matkallesi. Mutta ole varovainen esiintymisessäsi."
Eversti jäi syviin mietteisiin. "Luullakseni en ole sitoutunut liian pitkälle kenraalin silmissä", hän huomautti itsekseen. "Hänen ja parlamentin välien rikkoutuminen näyttää välttämättömältä, ja se syöksisi Englannin takaisin kansalaissotaan, johon kaikki ihmiset ovat kyllästyneet. Hän saattaa pahastua lähetistäni – mutta sitä en sentään suurestikaan pelkää. Hän tietää, että minun on täytynyt valita sellainen mies, johon voin itse luottaa, ja hän on ollut kylliksi tekemisissä jäykemmän lajin kanssa, oivaltaakseen niiden joukossa kuten muuallakin olevan miehiä, jotka osaavat kätkeä kaksi naamaa yhden päähineen alle."
8. LUKU.
OLIVER CROMWELL
Jättäen eversti Everardin mietteisiinsä seuraamme iloista kavalieria, hänen kumppaniansa. Ennen kuin nousi ratsaille Yrjänässä ei tämä lyönyt laimin kestitä itseänsä aamujuomallaan, jona oli muskottiviiniin hämmennettyjä kananmunia, reipastautuakseen kestämään syysviimaa.
Wildrake oli kyllä päästänyt itsensä vaipumaan siihen huimaan vallattomuuteen, jota kavalierit noudattivat ikäänkuin asettaakseen käyttäytymisensä kaikin puolin vastakohdaksi vihollisten säntillisyydelle. Kuitenkin oli hän hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut; hänellä oli eteviä luontaisia lahjoja ja hyvä sydän, jota mässäyskään ja nurjamielisen kavalierin riuskea elämä eivät olleet kyenneet kokonaan turmelemaan. Niinpä hän kulkikin nykyisellä asiallaan omituisen sekavin tuntein, jollaisia hän kenties ei ollut koskaan ennen kokenut.
Hänen vakaumuksensa uskollisena kuninkaan miehenä sai hänet inhoamaan Cromwellia, jota hän olisi tuskin, halunnut nähdä muissa oloissa kuin taistokentällä, missä hän olisi voinut saada nautinnokseen vaihtaa pistoolinlaukauksia hänen kanssaan. Mutta tähän inhoon yhtyi jonkun verran pelkoakin. Oltuaan aina voitollinen, missä tahansa hän taisteli, oli se merkillinen henkilö, jota Wildrake nyt lähestyi, saanut sen vaikutusvallan vihollistensa mieliin, jota alituinen menestys on omiaan luomaan. He kammosivat, samalla kun vihasivat häntä, ja näihin tunteisiin sekaantui levotonta tunkeilevaa uteliaisuutta. Tämä oli erityisenä piirteenä Wildraken luonteessa. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ilmestynyt suurestikaan omia tehtäviä, jotapaitsi hän ei vähääkään välittänyt niistä toimista, joita hän olisi voinut omasta puolestaan suorittaa. Sitä helpommin viehätti häntä halu nähdä kaikkea harvinaista tai mielenkiintoista ympärillään.
"Mieleni tekee sentäänkin nähdä se vanha konna", hän sanoi, "vaikkapa vain sanoakseni, että minä olen nähnyt! hänet".
Hän päätyi Windsoriin ehtoopäivällä ja tunsi saapuessaan mitä voimakkainta taipumusta ottaa asuntonsa jostakin vanhasta tyyssijasta, jollaisissa hän oli oleskellut iloisempina päivinään, tilapäisesti käydessään tuossa kauniissa kaupungissa. Mutta vastustaen kaikkia tällaisia kiusauksia hän meni urheasti parhaaseen ravintolaan, jonka kyltistä oli aikaa sitte kadonnut sen ikivanha tunnus, Housunauhan ritarikunnan merkki. Isäntäkin, jonka Wildrake kokeneena ravintoloitsijani ja majatalojen tuntijana oli muistanut riuskaksi Bess-kuningattaren aikakaudelta periytyneeksi ravintolanisännäksi, oli nyt tasaantunut aikakauden luonteeseen, pudisti päätänsä puhuessaan parlamentista, piteli henkitappia vakavana kuin uhritoimitusta johtava pappi, toivotteli Englannille onnellista kirvoitusta kaikista koettelemuksistaan ja ylisti suuresti hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia. Wildrake huomasi myös, että hänen viininsä oli parempaa kuin entiseen aikaan, sillä puritaneilla oli erinomainen taito keksiä kaikkia puutteellisuuksia siinä kohdassa, ja että hänen mittansa olivat vähäisempiä ja hintansa korkeampia – mitä seikkoja hän johtui tarkkaamaan siitä, että isäntä puheli melkoisen paljon omastatunnostaan.
Tämä tärkeä henkilö kertoi hänelle, että ylikenraali otti vapaasti vastaan kaikenlaatuisia pyrkijöitä ja että hän saattoi puhutella tätä seuraavana aamuna kello kahdeksalta, kunhan vain meni linnan portille ja ilmoitti tuovansa virkakirjeen hänen ylhäisyydelleen.
Linnaan läksi valepukuinen kavalieri mainittuna hetkenä. Hänet päästi estelyttä tulemaan punatakkinen soturi, joka juhlallisena katsannoltaan ja musketti olallaan vartioitsi uhkean rakennuksen ulkoporttia. Wildrake astui alipihan poikki, ohimennessään tähystäen kaunista kappelia, johon oli juuri hiljakkoin tuotu pimeässä ja äänettömästi Englannin surmatun kuninkaan kunnioittamattomat maalliset jäännökset. Niin karkealuontoinen kuin Wildrake olikin, vaikutti tämän seikan muisto häneen niin voimakkaasti, että hän oli vähällä pyörtää takaisin jonkunlaisen kauhun vallassa mieluummin kuin astuisi sen synkän ja uskaliaan miehen eteen, jonka tilille enemmän kuin kaikkien muiden tuon surullisen näytelmän esittäjien pantiin sen kolkko loppu. Mutta hän tajusi välttämättömäksi masentaa kaikki tällaiset tunteet ja pakoittausi pitkittämään kulkuansa asialla, jonka oli hänen toimitettavakseen uskonut niin suuresti hänen kiitollisuuttaan ansaitseva mies kuin eversti Everard. Pääsytiellä, joka kulki Pyörötornin ohi, hän katsahti viirisalkoon, josta Englannin lippu oli tavallisesti liehunut. Se oli mennyt kaikkine kirkasvärisine vaakunakuvineen, komeine jaoksineen ja muhkeine kirjailuineen, ja sen sijassa hulmusi tasavallan tunnus, Pyhän Yrjänän risti sinisellä ja punaisella ommeltuna, ollen vielä vailla Skotlannin poikittaista ristiä, joka pian jälkeenpäin lisättiin siihen ikäänkuin todistukseksi, että Englanti oli lopullisesti nujertanut ikivanhan vihollisensa. Tämä lipun vaihto edisti hänen synkkää mietiskelyään, johon hän vastoin tapaansa Vaipui niin unohtaen ympäristönsä, että hänet toinnutti vasta vartiosoturi haasteellaan, säestäen tätä musketinperän lyönnillä kivitykseen niin pontevasti, että Wildrake hätkähti.
"Minne menossa, ja kuka olet?"
"Tuon virkakirjettä arvoisalle ylikenraalille", vastasi Wildrake.
"Seis, kunnes kutsun vartioupseerin."
Korpraali ilmestyi esille. Hänet eroitti käskynalaisistaan kaksinkertainen määrä kaulanauhaa, huippuhatun kaksinkertainen korkeus, väljempi kauhtana ja kolminkertainen määrä katsannon yrmeätä totisuutta. Hänen kasvoistaan oli luettavissa, että hän oli niitä päättäväisiä intoilijoita, joiden taipumattomuuteen Oliverin saavutukset perustuivat; näiden uskonnollinen kiihko teki heistä pätevän vastuksen uljaille ja jalosyntyisille kavaliereille, jotka ehdyttivät urheutensa hallitsijansa hengen ja kruunun turhassa puolustuksessa. Hän silmäili vakavan juhlallisesti Wildrakea ikäänkuin painaakseen tarkoin mieleensä tulijan kasvonpiirteet ja asun, ja täydellisesti katsastettuaan ne hän tiedusti tämän asiaa.
"Asiani", selitti Wildrake niin lujasti kuin kykeni, sillä korpraalin tiukka tutkistelu oli herättänyt hänessä kiusallista hermostusta, "asiani koskee kenraalianne".
"Hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia, piti kai sanomasi?" muistutti korpraali. "Puheesi, ystävä, osoittaa liian vähän kunnioitusta hänen ylhäisyyttänsä kohtaan."
"Hiiteen hänen ylhäisyytensä!" oli kavalierin huulilla, mutta ymmärrys piti varansa eikä päästänyt noita loukkaavia sanoja julki. Hän vain kumarsi ja oli vaiti.
"Seuraa minua", sanoi jäykkä olento, ja Wildrake siis saattoi häntä vartiohuoneeseen, jonka sisäpuoli oli luonteenomainen tälle ajanjaksolle ja varsin erilainen kuin sellaiset sotilasasemat ovat meidän päivinämme.
Tulen ääressä istui
Puritanilainen henkilö eräässä Beaumontin ja Fletcherin näytelmässä; puritanit suosivat omituisia aatteellisia ristimänimiä. Suom.