Ensimmäiset ihmiset kuussa. Герберт Уэллс
Читать онлайн книгу.
hänen oli tapa säännöllisesti pysähtyä.
Hän oli juuri vetänyt kellonsa esille, hänen luokseen saapuessani. Hän oli kasvoistaan pullea ja punakka, silmäkulmat ruskeat – tätä ennen olin häntä katsellut vain valoa vastaan.
– Yksi silmänräpäys, sir, – virkoin minä, hänen käännyttyään.
Hän pysähtyi.
– Silmänkö räpäys? – sanoi hän. – Kyllä. Tahi jos tahdotte puhutella minua kauemmin ettekä pidä pyyntöäni liiallisena… teidän silmänräpäyksenne on mennytkin jo… niin olisiko teidän vastenmielistä lähteä mukaan?
– Ei millään muotoa, – vastasin minä, käyden hänen rinnalleen.
– Minun tapani ovat säännölliset ja aikani seurustelua varten rajoitettu.
– Ja tämä aikanne on nyt kävelyä varten?
– Niin on. Minä tulen tänne auringonlaskua ihailemaan.
– Ettepä.
– Sir?
– Ettehän te sitä milloinkaan katsele.
– Enkö?
– Ette. Minä olen tarkastellut teitä jo kolmenatoista iltana, ettekä te kertaakaan ole katsellut auringonlaskua, ette kertaakaan.
Hän rypisti kulmiaan, niinkuin se, joka kohtaa pulmallisen probleman.
– No niin, minä nautin auringonvalosta… ilmasta… Minä astun tätä polkua pitkin tuon portin kautta – hän viittasi päällään taaksepäin – ja sitten ympäri…
– Ettepä. Ette koskaan ole tehnyt sillä tapaa. Turhia juttuja. Eihän siellä mitään tietä ole. Tänäkin iltana esimerkiksi…
– Tänäkin iltana… Malttakaas. Jaha! Minä vilkasin juuri kelloani, huomasin sen olevan kolme minuttia yli sen määrätyn puolen tunnin, päätin, ettei minulla ole enää aikaa astua ympäri, käännyin…
– Niinhän te teette joka kerta.
Hän katsahti minuun ja vaipui miettimään.
– Kenties siinä on perää, nyt kuin oikein ajattelen sitä. Mutta mistäs asiasta teillä olikaan aikomus puhua?
– Juuri siitä.
– Siitäkö?
– Niin. Miksikä te teette tuolla tavoin? Joka ilta te tulette ja pidätte ääntä.
– Ääntäkö?
– Tällaista näin… – minä koetin matkia hänen pörinäänsä.
Hän loi silmänsä minuun. Pörinä oli silminnähtävästi hänenkin mielestään epähauskaa.
– Panenko minä noin? – kysyi hän.
– Jok'ikinen ilta.
– Siten olisi uskonut.
Hän pysähtyi ja katseli minua totisena.
– Onko se mahdollista? – sanoi hän. – Ettäkö minuun olisi piintynyt jonkinlaisia tottumuksia?
– Siitäpä näyttää.
Hän tarttui alahuuleensa ja vei sen vielä alemmas, tuijotellen rapakkoon jalkainsa juuressa.
– Minun ajatukseni askaroitsevat niin paljon, – virkkoi hän. – Ja te tahtoisitte tietää, miksikä minä kaikkea tuollaista teen! No niin, sir, minä vain vakuutan teille, etten lainkaan tiedä, miksikä minä teen sellaista, mistä te puhutte, eikä siinä kyllä, mutta minä en edes ole tiennyt sellaista tekevänikään. Ja kun tarkoin mietin, niin aivanhan se on niin kuin te sanotte. En ole milloinkaan ollut tätä kenttää kauempana… Ja nuo tuommoiset seikat ne vaivaavat teitä, niinhän?
Miten olikaan, mutta minä rupesin jo hiukan leppymään tuohon mieheen.
– Eihän ne juuri vaivaa, – vastasin minä. – Mutta kuvailkaahan mielessänne, että itse olette sepittämässä näytelmää.
– Ei minusta semmoiseen.
– No tai jotain, mikä vaatii koko huomiotanne.
– Jaha, – sanoi hän mietiskellen, – niinpä niinkin.
Hänen sanoissansa helähti niin suuri määrä mielenhaikeutta, että minä lepyin yhä lauhkeammaksi. Ja onhan tuo todellakin armotonta: mennä ihan vento vieraalta ihmiseltä kysymään, miksikä hän pörisee yleisellä maantiellä.
– Näettehän nyt, – virkkoi hän vennosti; – se on tottumusta.
– Sen huomaan kyllä.
– Minun täytyy luopua siitä.
– Ei suinkaan, jos siitä tulee teille haittaa… Ja sitä paitsi, eihän minulla ole mitään oikeutta… olin vain niin rohkea…
– Ei suinkaan, sir, – sanoi hän, – ei suinkaan. Minä olen teille sangen kiitollinen. Minun pitäisi olla varuillani tuommoisista seikoista. Ja niin minä vast'edes olenkin. Saisinko vaivata teitä vielä kerran… tuo pörinä…?
– Tällaista se osapuille on: pörrörrörrör. Mutta tiedättehän…
– Olen erittäin kiitollinen teille. Minä tiedän todellakin käyväni aivan suunnattoman hajamieliseksi. Te olette aivan oikeassa, sir, oikeassa kaikin puolin. Minä olen kuin olenkin teidän velallisenne. Loppu siitä tuleman pitää kerrassaan. Ja nyt, sir, olen vienyt teidät kauemmaksi kuin minun olisi pitänytkään.
– Minä toivon, ettei minun tungettelevaisuuteni…
– Ei millään muotoa, sir, ei millään muotoa…
Me katselimme toisiamme tuokion verran. Minä kohotin sitten hattuani ja toivotin hänelle hyvää iltaa. Hän vastasi nytkähdellen, ja niin erottiin.
Aidan porraslaudalta minä katsahdin vielä kerran tuohon poistuvaan olentoon. Liikkeet olivat huomattavasti muuttuneet: hän näytti hervahtuneelta, lyyhistyneeltä. Muistellessani miehen entisiä huitomisia ja pörinää, tuo muutos tuntui minusta kummallisen liikuttavalta. Minä katselin häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä. Ajattelin jo, että parasta minun olisi ollut pysyä omissa töissäni. Näissä mietteissäni palasin huvilaani ja kävin jälleen näytelmäni kimppuun.
Huomis-iltana miestä ei näkynyt, ei sitä seuraavanakaan.
Mutta yhä edelleen hän oli mielessäni: ajattelin näet, että häntä sopisi käyttää näytelmäni kehittämisessä erinomaisena mallina hempeämieliseen, koomilliseen personaan. Kolmantena päivänä hän tuli luokseni.
Ensi alussa en tahtonut päästä selville, mikä hänet oli tänne tuonut. Hän haasteli jonkun aikaa aivan jokapäiväisistä seikoista, kunnes viimeinkin tuli pääasiaan. Hän tahtoi ostaa minut pois huvilastani.
– Katsokaa, – puhui hän, – enhän minä millään muotoa teitä moiti, mutta te olette poistanut minusta erään tottumuksen, ja se häiritsee kokonaan minun päiväni. Täällä minä olen kävellyt jo monta, monta vuotta. Ja pörinää olen pitänyt, epäilemättä… Kaiken tuon te olette tehnyt mahdottomaksi.
Minä ehdotin, että hän valitsisi toisen suunnan.
– Ei. Ei ole mitään muuta suuntaa. Tämä on ainoa. Olen tiedustellut.
Ja nyt… joka ilta kello neljä… minulla on kuin seinä edessä.
– Mutta, hyvä herra, jos tämä on niin tärkeätä teille…
– Se on elinkysymys. Katsokaas, minä olen tutkija… olen kiintynyt erääsen tieteelliseen tutkimukseen. Minä asun… – hän pysähtyi ja näkyi miettivän – juuri tuolla noin, – jatkoi hän sitten, viitaten äkkiä arveluttavan läheltä minun silmääni. – Tuo talo valkoisine piippuineen, jonka