Ensimmäiset ihmiset kuussa. Герберт Уэллс
Читать онлайн книгу.
olisi kaikki toisin. Minä tulisin silloin itsetietoiseksi. Minä rupeaisin silloin ajattelemaan teitä ja teidän näytelmäänne… ajattelisin teidän tarkastelevan minua ärtyneenä… sen sijaan kuin minun pitäisi tehdä työtä. Ei! Minun pitää saada tämä huvila.
Minä miettimään. Täytyihän minun luonnollisestikin harkita asiaa perinpohjin, ennenkuin ratkaisevan vastauksen annan. Niinä aikoina olin kyllä valmis affäärejä tekemään, ja myöminen oli minulle aina houkuttelevaa. Mutta ensinnäkin: eihän tämä ole minun huvilani, ja vaikka sen möisinkin hänelle hyvästä hinnasta, niin saattaisi sen luovuttamisesta joutua ikävyyksiin, jos nykyinen omistaja saisi vihiä asiasta. Ja toiseksi: minä… no niin, minuahan ei oltu vielä julistettu vapaaksi veloistani. Tässä täytyy olla hyvin varovainen. Sitä paitsi tuntui minusta sangen intressantilta se seikka, että tuo mies tuossa on kukaties pääsemäisillään jonkun arvokkaan keksinnön perille. Olisihan hauska, ajattelin, saada lähempiä tietoja hänen tutkimuksistaan, ei missään epärehellisessä tarkoituksessa, vaan sitä varten vain, että tieto tuosta saattaisi olla jonkinlaisena virkistyksenä näytelmän kirjoittamisen vaivaloisessa työssä. Minä työnsin tuntosarveni esille.
Hän oli vallan kernas antamaan tietoja. Ja kun hän kerran oli vauhtiin päässyt, niin keskustelu muuttui kuin muuttuikin yksinpuheluksi. Hän puhui niinkuin kauan aikaa sulkeissa ollut mies, joka on asiata ajatellut pitkin ja poikki uudestaan ja taas uudestaan. Hän puhui melkein tunnin umpeen, ja minun täytyy tunnustaa, että minulla oli täysi työ ja tekeminen kuunnellessani. Mutta kaiken aikaa siinä helähteli tuommoinen tyytyväisyyden sivuääni, niinkuin ainakin, kun tietää laiminlyöneensä työn, jonka on tehtäväkseen ottanut. Tämän ensimmäisen keskustelun aikana en minä paljoakaan selvää saanut hänen työnsä lopullisesta päämäärästä. Toinen puoli hänen puhettansa oli täynnään minulle aivan outoja teknillisiä termejä, ja pari kohtaa, joita hän suvaitsi sanoa matemaatikan aiheiksi, hän valaisi siten, että mustekynällä piirtää raapautti kirjekuoren selkään laskuja, sellaisia, että minun kävi vaikeaksi olla ymmärtävinänikään niitä.
– Niin, niin, – virkoin minä vain, – jatkakaa, jatkakaa.
Sen verran minulle kumminkin selväsi, ettei hän ole mikään sairasmielinen mies, joka luulee tekevänsä ties mitä keksinnöitä. Niin sairasmieliseltä kuin mies näyttikin, ilmeni hänessä niin paljon voimaa, että moinen luulo oli ihan mahdotonta. Ja olipa miten olikaan, niin mekanillisten mahdollisuuksien piiriin se keksintö vain kuului. Hän kertoi, että hänellä on työpaja ja siinä kolme apulaista – alkujaan tavallisia puuseppiä, – jotka hän oli harjoittanut. No niin, työpajasta patentti-toimistoon ei ole kuin yksi askel. Hän kutsui minua katsomaan tekeleitään, ja minä suostuin kernaasti, varoen kumminkin millään tavoin alleviivaamasta tätä kernauttani. Puheenaollut huvilan kauppa siirtyi tuonnemmas, ja siitä minulle hyvä mieli.
Vihdoin hän nousi, pyydellen anteeksi, että oli istunut niin kauan, mainiten samalla, kuinka hauska hänen oli ollut haastella työstään; ikävä vaan, että hän niin harvoin saa sellaista mielihyvää nauttia. Harvoin muka hän on kohdannut niin intelligenttiä kuulijata kuin minä olen; peräti harvoin hänellä on tilaisuutta seurustella asian-ymmärtäväin tiedemiesten kanssa.
– Niin paljon pikkumaisuutta, – selitteli hän, – niin paljon vehkeilyä! – Todellakin, jos joku on saanut jonkun aatteen, jonkun hedelmällisen aatteen… En tahtoisi olla armoton, mutta…
Minä olen niitä, jotka uskovat impulsseihin. Minä tein ehdotuksen, joka kenties oli liian pikainen. Mutta ottakaa toki lukuun, että minäkin olin kaksi viikkoa ollut ypö yksinäni, näytelmää kirjoittamassa Lympnessä. Sitä paitsi oli minulla vieläkin omantunnon vaivoja siitä, että olin tehnyt tyhjäksi hänen kävelyretkensä.
– Miks'ette, sanoin minä, – miksette saata ottaa nyt tätä uudeksi tottumukseksi sen entisen sijaan, jonka minä olen teiltä tärvellyt… miksette ainakin siksi aikaa, kunnes saamme lukkoon tuon huvila-asian? Se, mitä te tarvitsette, on saada kiinnitetyiksi ajatuksianne työhönne, juuri sitä, mitä olette tehnyt iltakävelyillänne. Pahaksi onneksi on nyt näistä kävelyistä tullut loppu… ette enää saa asiata entiselleen. Mutta eikö sopisi tulla tänne, kertomaan minulle toimistanne. Käyttäkää minua seinänä, jota vastaan viskaatte ajatuksianne, ja josta ne kimmahtavat teille takaisin. Minulla on totta maar liian vähän tietoja, pystyäkseni varastamaan omikseni teidän aatteitanne, enkä tunne ketään tiedemiestä…
Minä pysähdyin. Hän vaipui mietteisinsä. Ehdotukseni veti nähtävästikin hänen huomiotaan puoleensa.
– Mutta minä pelkään ikävystyttäväni teitä, – virkkoi hän.
– Olenko liian tuhma mielestänne?
– Ette suinkaan, mutta tuommoiset teknilliset asiat…
– Oli miten oli, mutta te herätitte tän'iltana minussa tavatonta mielenkiintoa.
– Siitä olisi todellakin minulle suuri apu. Ei mikään selvitä ihmisen aatteita niin paljon kuin niitten esittäminen muille. Tähän saakka…
– Hyvä sir, älkää sanoko enää mitään.
– Mutta onko teillä todellakin aikaa semmoiseen?
– Ei ole sen parempaa lepoa kuin vaihtelu askareissa, – sanoin minä syvällä vakaumuksella.
Asia oli päätetty. Verandani portailla hän kääntyi ympärinsä.
– Olen teille muutoinkin jo suuressa kiitollisuuden velassa, – virkkoi hän.
Minä äännähdin kysyvästi.
– Te olette kerrassaan parantanut minut tuosta naurettavasta pöristelemisen tottumuksesta, – selitti hän.
Muistaakseni minä sanoin olevani iloinen, saadessani osoittaa hänelle jonkun palveluksen, ja hän läksi pois.
Äskeisen keskustelun virittämä ajatuksenjuoksu näkyi päässeen hänessä valtaan. Hänen kätensä alkoivat jälleen heilahdella entiseen tapaansa, ja tuulen huhauksissa kuului korvaani hiljainen pörrörrör.
Mutta vähätpä minä oikeastaan siitä…
Hän tuli huomenissa ja senkin jälkeisenä päivänä ja piti kaksi luentoa fysikasta. Tyytyväisiä olimme niihin kumpainenkin. Hänen kasvojensa ilme osoitti hänen olevan perinpohjin selvillä "eeteristä" ja "voimain tuubeista" ja "gravitationi-potenseista" ja sen semmoisista. Minä istuin toisessa nojatuolissa, tuon tuostakin virkkaen, pitääkseni miestä vauhdissa: "niin, niin", "jaha", "kyllä minä olen mukana."
Kamalan vaikeita asioita nuo, mutta luulenpa, ettei hänellä ollut aavistustakaan, kuinka paljon niistä meni minun ymmärrykseni yli. Oli hetkiä, jolloin epäilin, tokko minä oikein seuraankaan, mutta sainhan joka tapauksessa levähtää tuosta kovan onnen näytelmästäni. Silloin tällöin selvenivät nuo asiat minulle hetkiseksi, kadotakseen jälleen juuri silloin kuin luulin päässeeni niitten perille. Vuoroin taas minun tarkkaavaisuuteni katkesi kerrassaan, enkä sitä enää vireille vetänytkään. Siinä istuin vain, katsella tuijotellen häneen ja mietiskellen, eiköhän olisi parasta käyttää häntä päähenkilön mallina johonkin kelpo ilveilyyn ja antaa palttua kaikelle muulle. Ja sitten taas ymmärsin häntä jonkun matkaa.
Ensi tilaisuuden sattuessa käväsin hänen asunnossaan. Se oli avara ja huolellisesti sisustettu. Muita palvelijoita ei ollut kuin hänen kolme apulaistansa, ja koko hänen dietissään ja yksityis-elämässään yleensä oli filosofillisen yksinkertaisuuden leima. Hän oli vesipoika ja vegetariaani ja kaikkea semmoista, mikä logilliseen elämänjärjestykseen kuuluu. Mutta koko hänen talonsa sisällinen asu osoitti, että on täällä jotain muutakin kuin pelkkää filosofillista mietintää. Se tiesi kellarista ullakkoon asti työtä ja toimintaa, – omituinen tyyssija todellakin täällä syrjäisessä kylässä. Alakerrassa oli höyläpenkkejä ja työkaluja; leivintuvan uunit ja pesutuvan kattilat oli muodostettu suuriksi sulatuspesiksi, kellari oli täynnään dynamoita, ja puutarhassa seisoi kaasumittari. Hän näytteli