Kaarle XII:n historia. Voltaire
Читать онлайн книгу.
kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön, muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.
Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII: n kahden armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi, ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja kaksinkertainen vallihauta.
Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla, noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti, mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän, ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa, missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä, jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi hyökkäyskäskyn.
Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto: "Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi, heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." – Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten kimppuun keskipäivällä, 30 p: nä marraskuuta 1700.
Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin, hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin. Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun, missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle, että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." – Sitten hän jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.
Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja, joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki, Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin kanssa.
Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit. Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä; kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli. Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa tappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun päivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten edulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui muutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen sitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun, joka ei vielä ollut kokonaan murskattu.
Mutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi mainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli kohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta osoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että hänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea aseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin mainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli kolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja upseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse. Mennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja miekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja lippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli, pidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut ne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa suurempi kuin voittajain.
Sitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana marssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän miekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan kauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat tukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle upseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua, jollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti selonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille; mutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli liian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen vaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin useita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi. Valmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin kuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen, tanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules nuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: Tres uno contudit ictu.
Narvan taistelussa