Urantia-kirja. Urantia Foundation
Читать онлайн книгу.
lapsille Mikael-Poika on itse asiassa Jumala. Hän on Universaalisen Isän ja Iankaikkisen Pojan paikallisuniversumipersonoituma. Ääretön Henki ylläpitää henkilökohtaista yhteyttä näiden valtakuntien lapsiin Universumihenkien, Paratiisin Luoja-Poikien hallintoon osallistuvien ja luovien kumppaneiden välityksellä.
5:3.7 (66.3) Vilpitön palvonta merkitsee ihmispersoonallisuuden kaikkien kykyjen liikkeellepanoa kehittyvän sielun herruudessa ja sen yhteydessä toimivan Ajatuksensuuntaajan jumalallisessa ohjauksessa. Aineellisten rajoitusten alainen mieli ei voi koskaan tulla kovinkaan tietoiseksi todellisen palvonnan oikeasta merkityksestä. Sen tajuaminen, mitä palvonta todellisuudessa on, määräytyy ihmisessä pääosin siltä pohjalta, mille asteelle hänen kehittyvä kuolematon sielunsa on ehtinyt. Sielun hengellinen kasvu tapahtuu älyllisestä tietoisuudesta täysin riippumatta.
5:3.8 (66.4) Palvontakokemus sisältää kumppaniksi annetun Suuntaajan ylevän yrityksen viestittää jumalalliselle Isälle ihmissielun — Jumalaa etsivän kuolevaisen mielen ja Jumalaa paljastavan kuolemattoman Suuntaajan yhteisluomuksen — sanoin kuvaamattomat kaipaukset ja kielin kertomattomat hartaat pyrkimykset. Näin ollen palvonta on teko, jolla aineellinen mieli, yhteydessään olevan hengen opastuksessa, myöntyy hengellistyvän minän yritykseen asettua yhteyteen Jumalan kanssa Universaalisen Isän uskonpoikana. Kuolevaisen mieli antaa suostumuksensa palvontaan, kuolematon sielu halajaa palvontaa ja antaa sille alkusysäyksen, jumalallinen Suuntaaja-läsnäolo toimii tämän palvonnan johtajana kuolevaisen mielen ja kehittyvän kuolemattoman sielun puolesta. Aidosta palvonnasta tulee loppujen lopuksi neljällä kosmisella tasolla toteutuva kokemus: älyllisellä, morontiaalisella, hengellisellä ja persoonallisella — mielen, sielun ja hengen tietoisuutta ja niiden yhdistymistä persoonallisuudessa.
4. Uskonnon Jumala
5:4.1 (66.5) Pelko käyttövoimanaan kehitysuskontojen moraalioppi ajaa ihmisiä eteenpäin tavoittelemaan Jumalaa. Ilmoitususkonnot houkuttelevat ihmisiä etsimään rakkauden Jumalaa siltä pohjalta, että he toivovat hartaasti tulevansa hänen kaltaisikseen. Mutta uskonto ei ole pelkästään passiivista ”ehdottoman riippuvuuden” ja ”eloonjäämisvarmuuden” tunnetta. Se on elävä ja dynaaminen kokemus ihmiskunnan palvelemiseen perustuvasta jumalallisuuden saavuttamisesta.
5:4.2 (66.6) Todellisen uskonnon tekemä suuri ja välitön palvelus on kestävän yhtenäisyyden rakentaminen ihmiskokemukseen, kestävän rauhan ja perinpohjaisen varmuuden luominen. Alkukantaisen ihmisen kohdalla jopa polyteismi merkitsee kehittyvän jumaluuskäsityksen jonkinmääräistä yhtenäistymistä; polyteismi on kehitteillä olevaa monoteismiä. Jumala tulee ennemmin tai myöhemmin pakostakin käsitetyksi arvojen reaalisuudeksi, merkitysten sisällöksi ja totuuden elämäksi.
5:4.3 (67.1) Jumala ei ole vain kohtalon määrääjä, vaan hän on ihmisen ikuinen määränpää. Ihmisen kaikki ei-uskonnolliset toiminnot pyrkivät taivuttamaan universumin kierouttavaan minän palvelemiseen; aidosti uskonnollinen yksilö pyrkii samastamaan minuutensa maailmankaikkeuden kanssa ja sitten omistamaan tämän yhdistyneen minänsä toiminnan kanssaolentojensa — ihmisten ja ihmisten yläpuolella olevien olentojen — muodostaman universumiperheen palvelemiseen.
5:4.4 (67.2) Filosofian ja taiteen valtakunnat ovat ihmisminän ei-uskonnollisten ja uskonnollisten toimintojen välissä. Aineellismielinen ihminen houkuttautuu taiteen ja filosofian kautta mietiskelemään ikuisen merkityksen omaavia hengellisiä realiteetteja ja universumiarvoja.
5:4.5 (67.3) Kaikkien uskontojen antamaan opetukseen kuuluu Jumaluuden palvonta ja jokin oppi ihmisen pelastuksesta. Buddhalaisten uskonto lupaa pelastumista kärsimyksistä, loputonta rauhaa; juutalaisten uskonto lupaa pelastumista vaikeuksista, vanhurskauteen perustuvaa menestymistä; kreikkalaisten uskonto lupasi pelastusta epäharmoniasta, rumuudesta, kauneuden ymmärtämisen kautta; kristinusko lupaa pelastuksen synnistä, pyhyyttä; muhamettilaisuus tarjoaa vapahduksen juutalaisuuden ja kristinuskon ankarista moraalinormeista. Jeesuksen uskonto on pelastus egosta, vapautus luotujen eristyneisyyden aiheuttamista epäkohdista ajallisuudessa ja ikuisuudessa.
5:4.6 (67.4) Heprealaiset pohjasivat uskontonsa hyvyyteen, kreikkalaiset kauneuteen. Molemmat uskonnot etsivät totuutta. Jeesus toi esille rakkauden Jumalan, ja rakkaus sulkee piiriinsä kaiken totuuden, kauneuden ja hyvyyden.
5:4.7 (67.5) Zarathustralaisilla oli moraaliuskonto, hinduilla metafysiikkauskonto, konfutselaisilla etiikkauskonto. Jeesus toi elämällään esille palvelemisen uskonnon. Kaikilla näillä uskonnoilla on arvoa sikäli, että ne ovat kelvollisia tapoja lähestyä Jeesuksen uskontoa. Uskonnosta on määrä tulla kaiken inhimillisessä kokemuksessa olevan hyvän, kauniin ja toden hengellisen yhdistymisen todellistuma.
5:4.8 (67.6) Kreikan uskonnon tunnuslause kuului ”tunne itsesi”; heprealaisten opetusten ytimenä oli ”tunne Jumalasi”; kristityt saarnaavat evankeliumia, joka tähtää ”tietoon Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta”; Jeesuksen julistama hyvä sanoma kuului: ”tunne Jumala ja tunne itsesi Jumalan pojaksi.” Nämä erilaiset käsitykset uskonnon tarkoituksesta määräävät yksilön asenteen eri elämäntilanteissa ja antavat ennakkoaavistuksen palvonnan syvyydestä ja hänen henkilökohtaisten rukoilutapojensa luonteesta. Minkä tahansa uskonnon hengellinen status on määriteltävissä sen rukousten luonteella.
5:4.9 (67.7) Käsitys puolittain ihmisenkaltaisesta ja kiivaasta Jumalasta on väistämätön siirtymävaihe polyteismin ja ylevän monoteismin välissä. Jalostunut antropomorfismi on puhtaasti evolutionaariselle uskonnolle korkein saavutettavissa oleva taso. Kristinusko on nostanut antropomorfismin käsityksen ihmisyyden ihanteesta transsendenttiseksi ja jumalalliseksi käsitykseksi kunnialla kruunatun Kristuksen persoonasta. Ja kysymyksessä onkin korkein antropomorfismin muoto, jonka ihminen voi koskaan ajatuksissaan luoda.
5:4.10 (67.8) Kristillinen käsitys Jumalasta on yritys yhdistellä kolme erillistä opetusta:
5:4.11 (67.9) 1. Heprealainen käsitys — Jumala moraalisten arvojen puolustajana, vanhurskas Jumala.
5:4.12 (67.10) 2. Kreikkalainen käsitys — Jumala yhdistäjänä, viisauden Jumala.
5:4.13 (68.1) 3. Jeesuksen käsitys — Jumala elävänä ystävänä, rakastavana Isänä, jumalallinen läsnäolo.
5:4.14 (68.2) Niinpä täytyy olla ilmeistä, että monikoosteisen kristillisen teologian on hyvin vaikea saavuttaa johdonmukaisuutta. Tätä vaikeutta pahentaa vielä se, että varhaiskristilliset opit perustuivat yleisesti ottaen kolmen eri henkilön henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen, nimittäin Filon Aleksandrialaisen, Jeesus Nasaretilaisen ja Paavali Tarsoslaisen.
5:4.15 (68.3) Tutkiessanne Jeesuksen uskonnollista elämää tarkastelkaa häntä positiivisesti. Älkää niinkään ajatelko hänen synnittömyyttään kuin hänen vanhurskauttaan, hänen rakastavaa palvelemistaan. Jeesus korotti sen passiivisen rakkauden, joka tuli esille heprealaisessa käsityksessä taivaallisesta Isästä, korkeammaksi, aktiiviseksi ja luotua rakastavaksi hellyydeksi sellaisen Jumalan osoittamana, joka on jokaisen yksilön, jopa väärintekijän, Isä.
5. Tietoisuus Jumalasta
5:5.1 (68.4) Moraalisuuden alkuperä on minätajuinen järki. Se on eläimellisyyden yläpuolella, mutta silti täysin kehitysperäistä. Ihmisen evoluutio tuottaa kehittymisensä myötä kaikki ne kyvyt, jotka edeltävät Suuntaajien lahjoittamista ja Totuuden Hengen vuodattamista. Mutta moraalisuuden tasoille yltäminen ei vapauta ihmistä kuolevaisena elettävään elämään kuuluvista reaalisista kamppailuista. Ihmisen fyysinen ympäristö tekee olemassaolotaistelun välttämättömäksi; sosiaaliset olot tekevät eettiset mukautumistoimet välttämättömiksi; moraaliset tilanteet vaativat järjen korkeimmissa maailmoissa tapahtuvaa päätöksentekoa; hengellinen kokemus (se, että Jumala on oivallettu) vaatii, että ihminen löytää hänet ja vilpittömästi pyrkii olemaan hänen kaltaisensa.
5:5.2 (68.5) Uskonto ei perustu tieteen tosiasioihin, sosiaalisiin velvollisuuksiin, filosofisiin oletuksiin eikä moraalisuudesta johdettuihin