Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita. Жорж Санд
Читать онлайн книгу.
luki lampaansa ja näki, että taas oli yksi kadonnut.
Tällä kertaa hän oitis riensi lammelle, jossa yksi lammas juurikään oli hukkumaisillaan. Hän veti sen vedestä, mutta se oli liian myöhäistä eikä se enään kelvannut muuksi kuin nyljettäväksi.
Tuo ilkeä vastahakoisuus oli jo kestänyt kahdeksan vuorokautta. Kahdeksan elävää puuttui laumasta ja paimen – joko hän sitte nukkuessansa todellakin juoksi niinkuin unessa kävijä ainakin tahi ainoastaan kuumeen hourauksissa luuli noin rientelevänsä – tunsi itsensä niin hermottomaksi ja kipeäksi, että pelkäsi pian kuolevansa.
Muuan vanha, kaiketi viisas paimen, jolle hän vaivojansa kertoi, sanoi hänelle:
– Ei liene muuta neuvoa, veikkoseni, kuin ettäs nait tuon akan, taikka sinä menetät paikkasi. Minä olen kuullut tuosta hopeasarvi-vuohesta puhuttavan, kuinka se vaivasi erästä paimenta niin, että hän murheesta sairastui ja kuoli. Siitäpä syystä minä en koskaan ole pitänyt minkäänlaista yhteyttä noiden liekkiöiden kanssa, vaikka ne ehkä olisivat saattaneet minua hyödyttää ja vaikka minä kyllä olen nähnyt niiden tanssivan lammastarhani ulkopuolella kauniitten, nuorten naisten haamuissa.
– Ehkäpä taitaisitte neuvoa minulle jotain vaihtokeinoa, jonka avulla pääsisin tästä vapaaksi? kysyi Andre vallan alakuloisena.
– Minä olen kuullut kerrottavan, vastasi vanhus, että se, joka voisi saada tuon ilkeän vuohen parran ajetuksi, sen jälkeen voisi mielensä mukaan hallita sitä; mutta se kuuluu olevan sangen vaarallinen yritys, sillä jos yhden ainoankin karvan jätät ajamatta, niin vuohi saa voimansa takasin ja vääntää sinulta niskat poikki.
– Toden totta, tekisipä minun mieli tuota keinoa koittaa, vastasi Andre; sillä minulle on yhdentekevä, jos minä menettäisinkin henkeni, koska kuitenkin nytkin riudun riutumistani.
Seuraavana yönä näki taas paimen akan aarnio-valkean muodossa lähestyvän hänen majaansa ja hän huusi sille:
– Tuleppas tänne ihana impi, niin paikalla pidämme häät. Mimmoiset nuo häät olivatkaan, sitä ei koskaan ole saatu kuulla; mutta sydänyön aikana, kun akka oli vaipunut sikeään uneen, tarttui paimen lammas-rautoihinsa ja keritsi niin taitavasti morsiameltansa parran, jotta leuka jäi vallan paljaaksi, ja ihmekseen näki hän silloin, että se oli valkouen ja hieno kuin nuoren tytön leuka. Silloin hänen päähänsä juolahti se ajatus, että hän samoin voisi keritä koko vuohi-puolisonsa, niin ehkä se karvansa kanssa menettäisi rumuutensa ja ilkeytensä.
Koska se yhä nukkui tahi ainakin oli nukkuvinaan, niin ei mikään tuota keritsemistä estänyt. Mutta työnsä päätettyään huomasi hän kummastuksekseen, että hän oli kerinnyt pihlajaisen sauvansa ja että hän makasi ihan yksin sen vieressä.
Peloissaan mitä tämä uusi tenhous taas merkitsisi, nousi hän vuoteelta ja ensimäiseksi työkseen luki lampaansa. Niiden luku oli kaksi sataa, ikäänkuin ei yksikään niistä milloinkaan olisi hukkunut.
Hät' hätää poltti hän sitten kaikki vuohen karvat ja kiitti hyvää pyhimystänsä, joka ei enään tästä puoleen sallinut liekkiöiden häntä kiusata.
METSÄN HÄVITTÄJÄ
Onneton se nainen, joka puita metsässä kootessaan tiellään tapaa puna-haarniska-miehen. Tämä, vaikka hän hävittää metsän puut, ei kuitenkaan salli ihmisten hyötyä hänen raivoamisestansa.
Köyhä kansa on joskus erinomaisesti runollinen. Sitä todistaa tämäkin tarina, jossa se niin suloisella surumielisyydellä laskee leikkiä omasta köyhyydestään:
"Huhtikuussa kultarinta-kerttu ja hippi-kerttunen tapasivat toisensa metsässä ja rupesivat toisensa voimista ja aikaan-tuloa kyselemään.
" – Onhan sitä nyt sentähden hiljakseen meneskelty, sanoi kultarinta-kerttu; minä olen viettänyt hyvää talvea.
" – Samoin minäkin, vastasi hippi-kerttunen; minä olen elänyt halkojen-hakkaajan luona ja minulla on ollut yltäkyllin lämmintä! Noilla ihmisillä – tiedätkös, veli kulta – on valkeita uuneissaan ja he polttavat niin suuria halkoja kuin minun sääreni!"
" – Todellako? kysyi kultarinta-kerttu kummastuen. Ja minä olen syönyt vatsani pakolleen maanviljelijän luona. Hänellä oli jyviä aitassaan, ja kosolta niitä olikin! kun laattialla seisoin, niin ne ulottuivat vatsaani saakka."
Talonpoikaisen kansan kummitus-näöt niinkuin myös sen muinais-sadut antavat usein aihetta taikaluuloihin ja kansan taruihin, jotka osoittavat, että sillä, vaikka se tavallisesti on selvempää havainto-voimaa vailla, on erinomaisen runollinen kyky kuvailemaan esineitä eläviksi olennoiksi ja heti käsittää niiden eriskummaisia puolia.
Mustiin pilviin laskeutuvan auringon tulenväriset heijastukset ovat synnyttäneet luulon valkea- eli puna-haarniska-miehestä. Sen luullaan asuvan niitty-lepässä, joka hakattaessa näyttää sisältä voi-punaselta, ja juoksevan puusta puuhun kaataen tai sytyttäen niitä palamaan.
Hän se muka on, joka yöllä virittää noita hirmuisia tulipaloja, jotka hävittävät kokonaisia metsiä ja joidenka sytyttämisestä ei milloinkaan saada selkoa ja useinkin luullaan pahan suopain ihmisten teoksi. – Sivumennessä ilmoitettakoon, että meteorein putoaminen on kylläinen selitys noihin tulipaloihin ja meidän-aikainen rahvas alkaa jo sitä ymmärtää.
Kun mennä vuonna eräs vaimo Berthenoux'issa istui ovensa edustalla sukkaa kutoen, näki hän äkkiä niin kirkkaan valon, että se kovin häikäisi hänen silmiään, ja kuuli semmoisen jyrinän, että luuli joutuvansa kuuroksi. Minuutin kuluessa oli hänen huoneensa jo ilmi-tulessa; ja niin oli hätää, että tuskin ennätti sylissään pelastaa nukkuvan lapsensa. Hän näki huoneensa palavan semmoisella vauhdilla, ett'ei sitä voinut muuksi uskoa kuin noidutuksi.
– Ei se tavallista tulta ollut, kertoi vaimo; minä näin kyllä jotain taivaasta putoavan, vaan se ei ollut tavallista ukkosen-valkeaa, sillä taivas oli ihan selkeä eikä raju-ilmasta ollut enteitäkään.
Lukuisa joukko todistajia vakuutti tämän tapauksen todeksi, mutta ei kenenkään mieleen johtunut syyttää vaimo-parkaa perkeleelle antautumisesta tahi syypääksi Jumalan vihaan. Sata vuotta takaperin olisi asia toisin käynyt. Onneton vaimo olisi joutunut kirouksen alaiseksi ja jokaisen hyljättäväksi. Kaksi sataa vuotta sitte olisi varmaan tuon tapauksen tähden tuomittu elävänä poltettavaksi joko tuvan omistaja tahi mikä ohitsekulkeva tahansa, joka kohtauksen hetkenä olisi sattunut aivastelemaan.
Tuli-miestä kutsutaan myös metsän-hävittäjäksi. Hän ilmaantuu useammassa muodossa, ja toimittaa eri vehkeitään sen seudun mukaan, missä hän oleilee. Ei hän aina salamoitse eikä sytytä metsiä palamaan ja useammin häntä kuullaan kuin nähdään. Sumuisina öinä hän kahta kiivaammin iskee puihin ja metsänvartijat, jotka luulevat olevansa rohkeain metsän-varkaiden kanssa tekemisissä, rientävät häntä tavoittelemaan ja saavat joskus nähdä hänen mahdikkaan kirveensä mätkähtävän.
Mutta kas kummaa! Noissa isoissa puissa, joidenka kuultiin vinkuvan hänen iskuistansa ja joissa luultiin olevan syviä lovia, niissä ei havaittu pienintäkään uurrosta.
Metsän-hävittäjä eli hakkaaja eli kolkuttaja – kummituksella on kaikki nämä nimet – rupee väliin, kun hän johonkuhun metsään mielistyy, sen suojelushengeksi. Varokoon jokainen kajoomasta niihin puihin, joihin hän mieltymyksensä merkiksi on kirveellänsä iskenyt.
Tunnettu asia on, että lahonneista puista väliin lähtee kimaltava valo, joka on ihan todellinen ja selvästi näkyvä, ja joka on antanut aihetta useampiin näkyhairauksiin. Olen kerta matkustaessani nähnyt tämmöistä mitä kauniimmasti loistavaa puuta ja talonpoika, joka minua saattoi, kertoi minulle seuraavan tarinan:
"Eräs pappi, joka ei mitään peljännyt, kulki usein ehtoosin metsän läpi palatessaan naapuripitäjästä, jossa hän tuon tuostakin kävi illallisella ja korttia lyömässä muutaman virkaveljensä kanssa.
"Joka kerta näki hän samalla paikkaa