Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita. Жорж Санд
Читать онлайн книгу.
hyppelevän,
Niiden jäljessä seitsemäs,
Vaan ei tullut kahdeksas.
Berry-nimisen maakunnan neitoset näyttävät olevan Normmandie'n impien sukua, jotka "Normandie'n ihmeiden" kertoilija kuvaa jättiläis-olennoiksi. Ne ovat liikkumattomia ja niiden ulkomuoto on niin epäselvä, ett'ei niissä voi eroittaa jäseniä eikä kasvoja. Kun niitä lähestyy, pakenevat ne, hyppien vallankin ketterästi epätasaisilla harppauksilla.
Näitä neitosia eli valkoisia tyttöjä löytyy joka maakunnassa. Minä en usko niiden olevan gallilaista sukuperää, vaan pikemmin ranskalaista syntyä keski-ajalta saakka. Olkoon tämä asia kuinka tahansa, tahdon minä tässä kertoa erään mitä täydellisimmän niitä koskevan tarinan, jonka olen sattunut saamaan.
Viime vuosisadalla eräs aatelismies Berry'ssa nimeltä Jean de la Selle, asui Villemort'in metsässä sijaitsevassa linnassaan. Maisema, joka oli kolkkoa ja raivaamatonta, näytti hauskemmalta! metsänrinteessä, missä kuiva, tasainen ja tammipuuta kasvava maa aleni niittyjä kohti, joidenka yli tulvaili joukko nykyaikaan huonossa kunnossa olevia pieniä kala-lammikoita.
Siihen aikaan, josta me puhumme, olivat M. de la Selle'n niityt aivan veden vallassa, koska hänellä ei ollut varoja parantaa tosin kyllä avaroita, mutta muuten kehnoja ja vähän tuottavia maitaan.
Kuitenkin eli hän tyytyväisenä, hän kun oli vaatimaton, iloinen ja siivo luonteeltaan. Naapurit halusivat hänen seuraansa hänen iloisen mielensä, hyvän ymmärryksensä ja metsästys-intonsa tähden. Ympäristön ynnä hänen maallaan asuvat talonpojat pitivät häntä erinomaisen hyvän laatuisena sekä tunnollisena miehenä ja sanoivat, että hän antaisi vaikka ryöstää paidan yltänsä ja hevosen altansa, ennenkuin tekisi äyrinkään vääryyden yhdelle ainoalle naapureistansa.
No niin! Eräänä ehtoona tapahtui, että M. de la Selle, joka oli käynyt Berthenoux'n markkinoilla myymässä härkä-paria, palasi pitkin metsän-rinnettä älykkään ja ymmärtäväisen lampuotinsa, pitkä-Luneau'n, seurassa tuoden laihan, harmaan tammansa selässä kuusi sataa livre'ä suurissa hopearahoissa, joissa oli Ludvikki XIV: nen muotokuva. Nämät rahat olivat myytyjen härkien hinta.
Niinkuin oikea maalainen ainakin oli M. de la Selle syönyt päivällistä lehtipuitten varjossa ja kosk'ei hän mielellänsä juonut yksin, oli hän haastanut Pitkä-Luneau'n istumaan viereensä ja kehottanut hänen maistamaan isäntänsä maalla kasvanutta viiniä. Antaaksensa hyvän esimerkin ja saadaksensa Luneau'takin juomaan oli hän itse ahkeraan maistellut.
Mutta viini ja lämmin sekä matkan vaivat ja vielä päälliseksi kimon tasainen juoksu olivat M. de la Selle'ä nukuttaneet, niin että hän kotiin saapuessansa tiesi tuskin mitään matkastansa, kuinka kauvan se oli kestänyt ja mitä tietä hän oli kulkenut. Luneaun asiana oli saattaa häntä ja hyvin oli hän tehtävänsä suorittanutkin, sillä he pääsivät terveinä ja loukkaantumattomina matkansa perille; eikä heidän hevosissansakaan ollut hikipisaraa.
Päissänsä M. de la Selle ei ensinkään ollut. Hänen ijässänsä ei kukaan vielä ollut nähnyt häntä juomisesta tunnottomana. Riisuttuansa saappaat jaloistaan, käski hän renkinsä viedä matkalaukun hänen huoneesensa; sitte hän aivan järkevästi keskusteli Pitkä-Luneau'n kanssa ja hyvää yötä sanottuaan kävi hän hoipertelematta vuoteesensa.
Mutta seuraavana päivänä, kun hän avasi matkalaukkunsa, ottaaksensa sieltä rahat, ei hän löytänyt muuta kuin joukon suuria piikivi-liuskoja, ja turhaan etsittyänsä, täytyi hänen väkisinkin uskoa että rahansa olivat varastetut.
Pitkä-Luneau, jonka hän käsketti luoksensa, häneltä neuvoa kysyäkseen, vannoi pyhän öljyn ja kasteen kautta, että oli nähnyt rahat tarkoin luettuna matkalaukussa, jonka hän oli sitonut tamman selkään. Valallaan hän myös vahvisti, ett'ei hän ollut isännästään jäänyt viittä askelta, niinkauvan kun he kulkivat valtatietä. Mutta hän tunnusti myös, että hän, heidän metsään saavuttuansa oli huomannut olevansa hiukan kuuro ja että hän kenties oli nukkunut hevosensa selässä noin neljännes-tunnin. Herätessään näki hän silloin olevansa ihan lähellä "Neitosten ojantoa" ja siitä hetkestä hän ei ollut enää nukkunut eikä myös tavannut ainoatakaan ihmistä.
– No niin, joku varas on meitä pilkkanansa pitänyt. Se on enemmän minun syyni kuin sinun, Luneau-parka, ja viisainta lienee, ett'emme enää asiasta puhukaan. Vahinko on ainoastaan minun, koska sinulla ei ollut mitään osaa eläinten myymisessä. Ja vaikka tämä asia hiukan pahoittaa mieltäni, niin en minä kuitenkaan ota sitä huolehtiakseni. Ehkäpä minä jonkun neuvon keksin, vaikka tosin olen tämän kautta joutunut pieneen pulaan. Sainhan siitä sen opetuksen, ett'en enää toiste hevosen selässä nuku.
Luneau koki turhaan saattaa muutamia lähellä asuvia, köyhiä salametsästäjiä epäluulon alaisiksi.
– Ei suinkaan, vastasi tämä hyvä herra; minä en tahdo syyttää ketään. Kaikki tämän seudun asukkaat ovat rehellisiä ihmisiä. Älkäämme enää siitä puhuko. Minä olen saanut minkä ansaitsin.
– Mutta kenties te olette suutuksissa minulle, hyvä herra?
– Siitäkö ettäs nukuit? En, ystäväni; jos minä olisin uskonut matkalaukun sinun haltuusi, niin olen varma siitä, että olisit pysynyt valveilla. Minä en syytä muita kuin itseäni enkä tosiaankaan ai'o ruveta suurella surulla itseäni rankaisemaan. Siinä on kyllä, että olen rahani kadottanut, enkä huoli vielä sen lisäksi menettää hyvää ruokahaluani ja iloista mieltäni.
– Jos minuun luottaisitte, niin antaisitte kuitenkin tutkia "Neitosten ojannon."
– Neitosten ojanto on kahdeksanneksen pituinen ruohoittunut kaivanto; eikä olisi mikään helppo työ rääpiä siellä olevaa mutaa, ja mitäpä sieltä vihdoin löydettäisiinkään. Eihän varas toki niin hullu ollut, että sinne olisi saaliinsa kylvänyt!
– Sanokaa mitä tahdotte, hyvä isäntä, mutta ehkä tämä varas ei olekaan niin luotu, kuin te otaksutte!
– Oho, ukkoseni! Vai sinäkin luulet noita neitosia pahoiksi hengiksi, jotka huviksensa tekevät ihmisille kepposia?
– Siitä minä en tiedä mitään, mutta sen minä tiedän, että eräänä aamuna siellä isäni kanssa ollessani, me niin selvästi näimme ne, kuin minä nyt näen teidät; ja kun me pelästyneinä palasimme kotiin, ei meillä ollut lakkeja päässämme eikä kenkiä jaloissamme ja puukotkin taskuistamme olivat poissa. Ne ovat häijyjä; ne näyttävät aina pakenevan, mutta ihmiseen koskematta ne vievät häneltä kaikki mitä ikänä tahtovat ja pitävät sen omanansa; ainakaan ei ole milloinkaan niiltä saatu mitään takaisin. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin minä ojittaisin koko sen suon kuivaksi. Teidän niityllenne siitä olisi hyötyä ja silloin neitoset muuttaisivat täältä pois; sillä tietäähän joka viisas ihminen, ett'eivät ne viihdy kuivassa paikassa ja että ne siirtyvät yhdestä suosta ja lammikosta toiseen, sitä myöten kuin sumu, josta ne elävät, vähenee.
– Epäilemättäkin suon ojittaminen olisi suureksi hyödyksi niitylleni. Mutta huolimatta siitä, että tämä työ vetäisi ainakin yhtä paljon rahaa, kuin minä kadotin, tuntuisi minulle sitä paitsi kovin vastenmieliseltä ruveta neitosia karkottamaan. Enhän minä niin varmaan tiedä, onko niitä olemassa, kosk'en milloinkaan ole niitä nähnyt, niinkuin en muitakaan sen laatuisia aaveita; mutta minun isäni uskoi niitä hiukan ja iso-äitini oli tykkönään vakuutettu niiden olemisesta. Kun niistä puhuttiin, oli isä-vainajallani tapana sanoa: "Antakaa neitosten olla rauhassa, ne eivät koskaan ole tehneet pahaa minulle eikä kenelle muullekaan"; ja iso-äitini sanoi: "Älkää suinkaan kiusatko tahi hätyyttäkö neitosia; niiden suojelus tuottaa onnea perheelle ja niiden läsnä-olo hyötyä maalle."
– Eivät ne ainakaan ole varjelleet teitä varkailta! vastasi Pitkä-Luneau päätänsä pudistaen.
Noin kymmenen vuotta tämän tapauksen perästä palasi M. de la Selle taas Berthenoux'n