Suo meille uljain goottilainen vanki,

      Sen että silvomme ja roviolla

      Ad manes fratrum lihat uhraamme

      Tään tyrmän eessä, miss' on veljein luut,

      Niin että haamut leppymättömät

      Maan pääll' ei kummittelis hirmuksemme.

      Ylevin näistä viekää: vanhin poika

      Tuon onnettoman kuningattaren.

      Seis, roomalaiset veljet! – Armon herra,

      Voittoisa Titus, sääli kyyneleitä,

      Emon kyyneleitä pojan puolesta!

      Jos sinun poikas oli kalliit sulle,

      Mun poikani on yhtä kallis mulle.

      Siin' eikö kyllä, että vankeina

      Toit meidät Roomaan ikeen-alaisina

      Paluutas, voittomatkaas ylentämään?

      Kadulla vielä poikaniko tapat,

      Siks että sankarina maataan puolsi?

      Sun poikasi jos oikeus oli maataan

      Ja kuningastaan puoltaa, niin myös minun.

      Oi, Titus, hautaas älä verin tahraa!

      Jumalten luonnett' omistaa jos tahdot,

      Sit' armon antajana omista:

      On armo tosi-aateluuden merkki.

      Suur' Titus, säästä esikoistani!

      Anteeksi, rouva hyvä; mieles malta.

      Nuo niiden veljiä on, jotka kansas

      Näk' elossa ja kuolleina; nyt hurskaast'

      Anovat veljein veren sovitusta.

      On uhri poikas; hänen kuolla täytyy,

      Jott' uikuttavat haamut tyyntyisi.

      Pois hänet viekää! Heti tulen tekoon!

      Ja miekoillamme ruumis roviolla

      Niin silpokaamme, ettei palaa jää.

      Jumalatonta, julmaa hurskautta!

      Noin raaka puoliksiko Scythiakaan?

      Äl' ylvään Roomaan vertaa Scythiaa.

      Alarbus lepoon käy; me eloon jäämme

      Tituksen katseen uhkaa vapisemaan.

      Kokoa mieles, äiti; toivo vielä:

      Ne jumalat, joilt' aseet alkeat

      Sai Troian kuningatar1 verin kostaa

      Trakian tyrannille teltassaan,

      Myös suovat, että goottein kuningatar —

      Niin, kuningatar, gootteja kuin gootit —

      Saa verin kostaa vihollisilleen.

      Isä ja herra, roomalainen tapa

      On suoritettu: silvottu Alarbus;

      Sisukset vireill' uhritulta pitää,

      Jok' ilmaa höystää niinkuin suitsutus.

      Nyt jäljell' on vain veljet haudata

      Ja riemuin heitä tervehtiä Roomaan.

      Se tehkää! Heidän sieluilleen nyt lausuu

      Hyvästit viimeiset Andronicus:

      Levätkää kunniassa, poikani!

      Rauhassa maatkaa, Rooman parhaat urhot,

      Maailman muutteista ja murheist' erin!

      Ei täällä vilppi vaani, kateus paisu,

      Ei kiron myrkyt kasva, ei käy myrsky,

      Ei melu, kaikk' on tyyntä iki-unta.

      Levätkää kunniassa, poikani!

      Eläköön kunniassa kauan Titus!

      Ylevä isä, elä maineessa!

      Tään haudan partaalla ma kyynelveron

      Nyt maksan veljieni peijaisiksi,

      Ja polvill' edessäsi maata kastan

      Paluusi johdost' ilokyynelin.

      Mua siunaa voitokkaalla kädelläsi,

      Jonk' onnest' iloitsevat Rooman parhaat.

      Oi, hyvä Rooma, tämän lievikkeen

      Sydämmen iloks säästit vanhukselle! —

      Lavinia, elä iäkkäämmäks isää,

      Hyveides mainett' ikuisesti lisää!

      Eläköön kauan Titus, veli rakas!

      Triumphis Roomalle on ilonäky.

      Suur' kiitos, tribuuni ja jalo veljyt!

      Ja tervetulleet sodast' onnekkaasta,

      Te langot elävät ja kaatuneet.

      On sama onnen osa teillä, nuoret,

      Jotk' isänmaanne eestä taistelitte;

      Mut sen on peijaisjuhla taattavin,

      Ken Solonin on onnen saavuttanut2

      Ja maineen vuoteell' uhmaa sattumaa.

      Titus Andronicus, tää Rooman kansa,

      Jonk' aina olit tosi ystävä,

      Mun, tribuuninsa, kautta lähettää

      Tään valkean ja tahrattoman vaipan3

      Ja kuolleen keisarimme poikain kanssa

      Sun keisar'ehdokkaaksi asettaa.

      Se ylles pue, ole candidatus,

      Ja Roomaa päätönt' auta saamaan pää.

      Parempaa päätä jalo ruumis kaipaa

      Kuin