---

Скачать книгу

---

lautsan laulajaksi,

      ikkunan iloitsijaksi

      noilla Väinölän tiloilla,

      Kalevalan kartanoilla."

      Neiti tuon sanoiksi virkki,

      itse lausui ja pakisi:

      "Kun kävin mataramaalla,

      keikuin keltakankahalla

      eilen iltamyöhäsellä,

      aletessa aurinkoisen,

      lintu lauleli lehossa,

      kyntörastas raksutteli:

      lauleli tytärten mielen

      ja lauloi miniän mielen.

      "Mie tuota sanelemahan,

      linnulta kyselemähän:

      'Oi sie kyntörastahainen!

      Laula korvin kuullakseni:

      kumman on parempi olla,

      kumman olla kuuluisampi,

      tyttärenkö taattolassa

      vai miniän miehelässä?'

      "Tiainenpa tieon antoi,

      kyntörastas raksahutti:

      'Valkea kesäinen päivä,

      neitivalta valkeampi;

      vilu on rauta pakkasessa,

      vilumpi miniävalta.

      Niin on neiti taattolassa,

      kuin marja hyvällä maalla,

      niin miniä miehelässä,

      kuin on koira kahlehissa.

      Harvoin saapi orja lemmen,

      ei miniä milloinkana.'"

      Vaka vanha Väinämöinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Tyhjiä tiaisen virret,

      rastahaisen raksutukset!

      Lapsi on tytär kotona,

      vasta on neiti naituansa.

      Tule, neiti, korjahani,

      laskeite rekoseheni!

      En ole mitätön miesi,

      uros muita untelompi."

      Neiti taiten vastaeli,

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Sitte sun mieheksi sanoisin,

      urohoksi arveleisin,

      jospa jouhen halkaiseisit

      veitsellä kärettömällä,

      munan solmuhun vetäisit

      solmun tuntumattomaksi."

      Vaka vanha Väinämöinen

      jouhen halki halkaisevi

      veitsellä kärettömällä,

      aivan tutkaimettomalla;

      munan solmuhun vetävi

      solmun tuntumattomaksi.

      Käski neittä korjahansa,

      tyttöä rekosehensa.

      Neiti taiten vastaeli:

      "Ehkäpä tulen sinulle,

      kun kiskot kivestä tuohta,

      säret jäästä aiaksia

      ilman palan pakkumatta,

      pilkkehen pirahtamatta."

      Vaka vanha Väinämöinen

      ei tuosta kovin hätäile:

      kiskoipa kivestä tuohta,

      särki jäästä aiaksia

      ilman palan pakkumatta,

      pilkkehen pirahtamatta.

      Kutsui neittä korjahansa,

      tyttöä rekosehensa.

      Neiti taiten vastoavi,

      sanovi sanalla tuolla:

      "Sillenpä minä menisin,

      kenp' on veistäisi venosen

      kehrävarteni muruista,

      kalpimeni kappaleista,

      työntäisi venon vesille,

      uuen laivan lainehille

      ilman polven polkematta,

      ilman kouran koskematta,

      käsivarren kääntämättä,

      olkapään ojentamatta."

      Siitä vanha Väinämöinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Liene ei maassa, maailmassa,

      koko ilman kannen alla

      mointa laivan laatijata,

      vertoani veistäjätä."

      Otti värttinän muruja,

      kehrävarren kiertimiä;

      läksi veistohon venosen,

      satalauan laittelohon

      vuorelle teräksiselle,

      rautaiselle kalliolle.

      Veikaten venettä veisti,

      purtta puista uhkaellen.

      Veisti päivän, veisti toisen,

      veisti kohta kolmannenki:

      ei kirves kivehen koske,

      kasa ei kalka kalliohon.

      Niin päivällä kolmannella

      Hiisi pontta pyörähytti,

      Lempo tempasi tereä,

      Paha vartta vaapahutti.

      Kävipä kivehen kirves,

      kasa kalkkoi kalliohon;

      kirves kilpistyi kivestä,

      terä liuskahti liha'an,

      polvehen pojan pätöisen,

      varpahasen Väinämöisen.

      Sen Lempo lihoille liitti,

      Hiisi suonille sovitti:

      veri pääsi vuotamahan,

      hurme huppelehtamahan.

      Vaka vanha Väinämöinen,

      tietäjä iän-ikuinen,

      tuossa tuon sanoiksi virkki,

      noin on lausui ja pakisi:

      "Oi sie kirves kikkanokka,

      tasaterä tapparainen!

      Luulitko puuta purrehesi,

      honkoa hotaisnehesi,

      petäjätä pannehesi,

      koivua kohannehesi,

      kun sa lipsahit liha'an,

      solahutit suonilleni?"

      Loihe siitä loitsimahan,

      sai itse sanelemahan.

      Luki synnyt syitä myöten,

      luottehet lomia myöten,

      mutt' ei muista muutamia

      rauan suuria sanoja,

      joista salpa saataisihin,

      luja lukko tuotaisihin

      noille rauan ratkomille,

      suu sinervän silpomille.

      Jo veri jokena juoksi,

      hurme koskena kohisi:

      peitti maassa marjan varret,

      kanervaiset kankahalla.

      Eik' ollut sitä mätästä,

      jok' ei tullut tulvillehen

      noita liikoja veriä,

      hurmehia

---

Скачать книгу