Vaka vanha Väinämöinen

      uipi aavoja syviä;

      kulki kuusisna hakona,

      petäjäisnä pehkiönä

      kuusi päiveä kesäistä,

      kuusi yötä järkiähän,

      eessänsä vesi vetelä,

      takanansa taivas selvä.

      Uip' on vielä yötä kaksi,

      kaksi päiveä pisintä.

      Niin yönä yheksäntenä,

      kaheksannen päivän päästä

      toki tuskaksi tulevi,

      painuvi pakolliseksi.

      Kun ei ole kynttä varpahissa

      eikä sormissa niveltä.

      Siinä vanha Väinämöinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Voi minä poloinen poika,

      voi poika polon-alainen,

      kun läksin omilta mailta,

      elomailta entisiltä

      iäkseni ilman alle,

      kuuksi päiväksi kululle,

      tuulten tuuiteltavaksi,

      aaltojen ajeltavaksi

      näillä väljillä vesillä,

      ulapoilla auke'illa!

      Vilu on täällä ollakseni,

      vaiva värjätelläkseni,

      aina aalloissa asua,

      veen selällä seurustella.

      "Enkä tuota tieäkänä,

      miten olla, kuin eleä

      tällä inhalla iällä,

      katovalla kannikalla:

      tuulehenko teen tupani,

      vetehenkö pirtin veistän?

      "Teen mä tuulehen tupani:

      ei ole tuulessa tukea;

      veistän pirttini vetehen:

      vesi viepi veistokseni."

      Lenti lintunen Lapista,

      kokkolintu koillisesta.

      Ei ole kokko suuren suuri

      eikä kokko pienen pieni:

      yksi siipi vettä viisti,

      toinen taivasta lakaisi,

      pursto merta pyyhätteli,

      nokka luotoja lotaisi.

      Lenteleikse, liiteleikse,

      katseleikse, käänteleikse.

      Näki vanhan Väinämöisen

      selällä meren sinisen:

      "Mit' olet meressä, miesi,

      uros, aaltojen seassa?"

      Vaka vanha Väinämöinen

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Sit' olen meressä miesi,

      uros aaltojen varassa:

      läksin neittä Pohjolasta,

      impeä Pimentolasta.

      "Ajoa karautime

      suloa meryttä myöten.

      Niin päivänä muutamana,

      huomenna moniahana

      tulin Luotolan lahelle,

      Joukolan jokivesille:

      hepo alta ammuttihin,

      itseäni mielittihin.

      "Siitä vierähin vetehen,

      sorruin sormin lainehesen

      tuulen tuuiteltavaksi,

      aaltojen ajeltavaksi.

      "Tulipa tuuli luotehesta,

      iästä iso vihuri;

      se mun kauas kannatteli,

      uitteli ulomma maasta.

      Mont' olen päiveä pälynnyt,

      monta yötä uiksennellut

      näitä väljiä vesiä,

      ulapoita auke'ita;

      enk' on tuota tunnekana,

      arvoa, älyäkänä,

      kumpi kuoloksi tulevi,

      kumpi ennen ennättävi:

      nälkähänkö nääntyminen,

      vai vetehen vaipuminen."

      Sanoi kokko, ilman lintu:

      "Ellös olko milläskänä!

      Seisotaite selkähäni,

      nouse kynkkäluun nenille!

      Mie sinun merestä kannan,

      minne mielesi tekevi.

      Vielä muistan muunki päivän,

      arvoan ajan paremman,

      kun ajoit Kalevan kasken,

      Osmolan salon sivallit:

      heitit koivun kasvamahan,

      puun sorean seisomahan

      linnuille lepeämiksi,

      itselleni istumiksi."

      Siitä vanha Väinämöinen

      kohottavi kokkoansa;

      mies on nousevi merestä,

      uros aallosta ajaikse,

      siiville sijoitteleikse,

      kokon kynkkäluun nenille.

      Tuop' on kokko, ilman lintu,

      kantoi vanhan Väinämöisen,

      viepi tuulen tietä myöten,

      ahavan ratoa myöten

      Pohjan pitkähän perähän,

      summahan