Jo oli sanoma saatu,

      viety viesti tuonnemmaksi

      neien nuoren nukkumasta,

      kaunihin katoamasta.

      Vaka vanha Väinämöinen,

      tuo tuosta pahoin pahastui:

      itki illat, itki aamut,

      yöhyet enemmin itki,

      kun oli kaunis kaatununna,

      neitonen nukahtanunna,

      mennyt lietohon merehen,

      alle aaltojen syvien.

      Astui huollen, huokaellen,

      syämellä synkeällä

      rannalle meren sinisen.

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Sano nyt, Untamo, unesi,

      maku'usi, maan venyjä:

      missä Ahtola asuvi,

      neiot Vellamon venyvi?"

      Sanoipa Untamo unensa,

      maku'unsa maan venyjä:

      "Tuolla Ahtola asuvi,

      neiot Vellamon venyvi.

      Nenässä utuisen niemen,

      päässä saaren terhenisen

      alla aaltojen syvien,

      päällä mustien mutien.

      "Siellä Ahtola asuvi,

      neiot Vellamon venyvi

      pikkuisessa pirttisessä,

      kamarissa kaitaisessa,

      kiven kirjavan kylessä,

      paaen paksun kainalossa."

      Siitä vanha Väinämöinen

      vetihe venesijoille.

      Silmeävi siimojansa,

      katselevi onkiansa;

      otti ongen taskuhunsa,

      väkärauan väskyhynsä.

      Soutoa melastelevi,

      päähän saaren saauttavi,

      nenähän utuisen niemen,

      päähän saaren terhenisen.

      Siin' oli ongella olija,

      aina siimalla asuja,

      käeksellä kääntelijä.

      Laski launihin merelle,

      ongitteli, orhitteli:

      vapa vaskinen vapisi,

      hope'inen siima siukui,

      nuora kultainen kulisi.

      Jo päivänä muutamana,

      huomenna moniahana

      kala otti onkehensa,

      taimen takrarautahansa.

      Sen veti venosehensa,

      talui talkapohjahansa.

      Katselevi, kääntelevi.

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Onp' on tuo kala kalanen,

      kun en tuota tunnekana!

      Sileähk' on siikaseksi,

      kuleahka kuujaseksi,

      haleahka haukiseksi,

      evätöin emäkalaksi;

      ihala imehnoksiki,

      päärivatoin neitoseksi,

      vyötöin veen on tyttöseksi,

      korvitoin kotikanaksi:

      luopuisin meriloheksi,

      syvän aallon ahveneksi."

      Vyöll' on veitsi Väinämöisen,

      pää hopea huotrasessa.

      Veti veitsen viereltänsä,

      huotrastansa pää hopean

      kalan palstoin pannaksensa,

      lohen leikkaellaksensa

      aamuisiksi atrioiksi,

      murkinaisiksi muruiksi,

      lohisiksi lounahiksi,

      iltaruoiksi isoiksi.

      Alkoi lohta leikkaella,

      veitsen viilteä kaloa:

      lohi loimahti merehen,

      kala kirjo kimmeltihe

      pohjasta punaisen purren,

      venehestä Väinämöisen.

      Äsken päätänsä ylenti,

      oikeata olkapäätä

      vihurilla viiennellä,

      kupahalla kuuennella;

      nosti kättä oikeata,

      näytti jalkoa vasenta

      seitsemännellä selällä,

      yheksännen aallon päällä.

      Sieltä tuon sanoiksi virkki,

      itse lausui ja pakisi:

      "Oi sie vanha Väinämöinen!

      En ollut minä tuleva

      lohi leikkaellaksesi,

      kala palstoin pannaksesi,

      aamuisiksi atrioiksi,

      murkinaisiksi muruiksi,

      lohisiksi lounahiksi,

      iltaruoiksi isoiksi."

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Miksi sie olit tuleva?"

      "Olinpa minä tuleva

      kainaloiseksi kanaksi,

      ikuiseksi istujaksi,

      polviseksi puolisoksi,

      sijasi levittäjäksi,

      päänalaisen laskijaksi,

      pirtin pienen pyyhkijäksi,

      lattian lakaisijaksi,

      tulen tuojaksi tupahan,

      valkean virittäjäksi,

      leivän paksun paistajaksi,

      mesileivän leipojaksi,

      olutkannun kantajaksi,

      atrian asettajaksi.

      "En ollut merilohia,

      syvän aallon ahvenia:

      olin kapo, neiti nuori,

      sisar nuoren Joukahaisen,

      kuta pyyit kuun ikäsi,

      puhki polvesi halasit.

      "Ohoh, sinua, ukko utra,

      vähämieli Väinämöinen,

      kun et tuntenut piteä

      Vellamon vetistä neittä,

      ahon lasta ainokaista!"

      Sanoi vanha Väinämöinen

      alla päin, pahoilla mielin:

      "Oi on sisar Joukahaisen!

      Toki tullos toinen kerta!"

      Eip' on toiste tullutkana,

      ei toiste sinä ikänä:

      jo vetihe, vierähtihe,

      ve'en kalvosta katosi

      kiven kirjavan sisähän,

      maksankarvaisen