Jo kutaisi sulkkunuotan,

      veti vettä ristin rastin,

      salmen pitkin, toisen poikki;

      veti vienoja vesiä,

      lohiluotojen lomia,

      noita Väinölän vesiä,

      Kalevalan kannaksia,

      synkkiä syväntehiä,

      suuria selän napoja,

      Joukolan jokivesiä,

      Lapin lahtirantasia.

      Sai kyllin kaloja muita,

      kaikkia ve'en kaloja,

      ei saanut sitä kalaista,

      mitä mielensä pitävi:

      Vellamon vetistä neittä,

      ahon lasta ainokaista.

      Siitä vanha Väinämöinen

      alla päin, pahoilla mielin,

      kaiken kallella kypärin

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Ohoh, hullu, hulluuttani,

      vähämieli, miehuuttani!

      Olipa minulla mieltä,

      ajatusta annettuna,

      syäntä suurta survottuna,

      oli ennen aikoinansa.

      Vaanpa nyt tätä nykyä,

      tällä inhalla iällä,

      puuttuvalla polveksella

      kaikki on mieli melkeässä,

      ajatukset arvoisessa,

      kaikki toimi toisialla.

      "Kuta vuotin kuun ikäni,

      kuta puolen polveani,

      Vellamon vetistä neittä,

      veen on viimeistä tytärtä

      ikuiseksi ystäväksi,

      polviseksi puolisoksi,

      se osasi onkeheni,

      vierähti venoseheni:

      minä en tuntenut piteä,

      en kotihin korjaella,

      laskin jälle lainehisin,

      alle aaltojen syvien!"

      Meni matkoa vähäisen,

      astui huollen, huokaellen;

      kulkevi kotia kohti.

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Kukkui muinaiset käkeni,

      entiset ilokäkeni,

      kukkui ennen illoin, aamuin,

      kerran keskipäivälläki:

      mikä nyt sorti suuren äänen,

      äänen kaunihin kaotti?

      Suru sorti suuren äänen,

      huoli armahan alenti;

      sill' ei kuulu kukkuvaksi,

      päivän laskun laulavaksi

      minun iltani iloksi,

      huomeneni huopeheksi.

      "Enkä nyt tuota tieäkänä

      miten olla, kuin eleä,

      tällä ilmalla asua,

      näillä mailla matkaella.

      Oisiko emo elossa,

      vanhempani valvehella,

      sepä saattaisi sanoa,

      miten pystössä pysyä,

      murehisin murtumatta,

      huolihin katoamatta

      näissä päivissä pahoissa,

      ape'issa miel'aloissa!"

      Emo hauasta havasi,

      alta aallon vastaeli:

      "Viel' onpi emo elossa,

      vanhempasi valvehella,

      joka saattavi sanoa,

      miten olla oikeana,

      murehisin murtumatta,

      huolihin katoamatta

      niissä päivissä pahoissa,

      ape'issa miel'aloissa:

      mene Pohjan tyttärihin!

      Siell' on tyttäret somemmat,

      neiet kahta kaunihimmat,

      viittä, kuutta virkeämmät,

      ei Joukon jorottaria,

      Lapin lapsilönttäreitä.

      "Sieltä naios, poikaseni,

      paras Pohjan tyttäristä,

      jok' on sievä silmiltänsä,

      kaunis katsannoisiltansa,

      aina joutuisa jalalta

      sekä liukas liikunnolta!"

      Kuudes runo