väkipuolet vääntämähän.

      Jo päivänä neljäntenä

      itse seppo Ilmarinen

      kallistihe katsomahan

      ahjonsa alaista puolta:

      aura tungeikse tulesta,

      terä kulta kuumoksesta,

      terä kulta, vaski varsi,

      hopeata ponnen päässä.

      On aura hyvän näköinen,

      ei ole hyvän tapainen:

      kylän pellot kyntelevi,

      vainiot vakoelevi.

      Se on seppo Ilmarinen

      ei ihastu tuotakana:

      auran katkaisi kaheksi,

      alle ahjonsa ajavi.

      Laittoi tuulet lietsomahan,

      väkipuuskat vääntämähän.

      Lietsoi tuulet löyhytteli:

      itä lietsoi, lietsoi länsi,

      etelä enemmän lietsoi,

      pohjanen kovin porotti.

      Lietsoi päivän, lietsoi toisen,

      lietsoi kohta kolmannenki:

      tuli tuiski ikkunasta,

      säkehet ovesta säykkyi,

      tomu nousi taivahalle,

      savu pilvihin sakeni.

      Se on seppo Ilmarinen

      päivän kolmannen perästä

      kallistihe katsomahan

      ahjonsa alaista puolta:

      näki sammon syntyväksi,

      kirjokannen kasvavaksi.

      Siitä seppo Ilmarinen,

      takoja iän-ikuinen,

      takoa taputtelevi,

      lyöä lynnähyttelevi.

      Takoi sammon taitavasti:

      laitahan on jauhomyllyn,

      toisehen on suolamyllyn,

      rahamyllyn kolmantehen.

      Siitä jauhoi uusi sampo,

      kirjokansi kiikutteli,

      jauhoi purnun puhtehessa:

      yhen purnun syötäviä,

      toisen jauhoi myötäviä,

      kolmannen kotipitoja.

      Niin ihastui Pohjan akka;

      saattoi sitte sammon suuren

      Pohjolan kivimäkehen,

      vaaran vaskisen sisähän

      yheksän lukon ta'aksi.

      Siihen juuret juurrutteli

      yheksän sylen syvähän:

      juuren juurti maaemähän,

      toisen vesiviertehesen,

      kolmannen kotimäkehen.

      Siitä seppo Ilmarinen

      tyttöä anelemahan.

      Sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Joko nyt minulle neiti,

      kun sai sampo valmihiksi,

      kirjokansi kaunihiksi?"

      Tuop' on kaunis Pohjan tyttö

      itse noin sanoiksi virkki:

      "Kukapa tässä toisna vuonna,

      kenpä kolmanna kesänä

      käkiä kukutteleisi,

      lintusia laulattaisi,

      jos minä menisin muunne,

      saisin, marja, muille maille!

      "Jos tämä kana katoisi,

      tämä hanhi hairahtaisi,

      eksyisi emosen tuoma,

      punapuola pois menisi,

      kaikkipa käet katoisi,

      ilolinnut liikahtaisi

      tämän kunnahan kukuilta,

      tämän harjun hartehilta.

      "Enkä joua ilmankana,

      pääse en neitipäiviltäni,

      noilta töiltä tehtäviltä,

      kesäisiltä kiirehiltä:

      marjat on maalla poimimatta,

      lahen rannat laulamatta,

      astumattani ahoset,

      lehot leikin lyömättäni."

      Siitä seppo Ilmarinen,

      takoja iän-ikuinen,

      alla päin, pahoilla mielin,

      kaiken kallella kypärin

      jo tuossa ajattelevi,

      pitkin päätänsä pitävi,

      miten kulkea kotihin,

      tulla maille tuttaville

      pimeästä Pohjolasta,

      summasta Sariolasta.

      Sanoi Pohjolan emäntä:

      "Ohoh seppo Ilmarinen!

      Mit' olet pahoilla mielin,

      kaiken kallella kypärin?

      Laatisiko mieli mennä

      elomaillen entisille?"

      Sanoi seppo Ilmarinen:

      "Sinne mieleni tekisi

      kotihini kuolemahan,

      maalleni masenemahan."

      Siitä Pohjolan emäntä

      syötti miehen, juotti miehen,

      istutti perähän purren

      melan vaskisen varahan;

      virkki tuulen tuulemahan,

      pohjasen puhaltamahan.

      Siitä seppo Ilmarinen,

      takoja iän-ikuinen,

      matkasi omille maille

      ylitse meren sinisen.

      Kulki päivän, kulki toisen;

      päivälläpä kolmannella

      jo tuli kotihin seppo,

      noille syntymäsijoille.

      Kysyi vanha Väinämöinen

      Ilmariselta sepolta:

      "Veli, seppo Ilmarinen,

      takoja iän-ikuinen!

      Joko laait uuen sammon,

      kirjokannen kirjaelit?"

      Sanoi seppo Ilmarinen,

      itse laatija pakisi:

      "Jopa jauhoi uusi sampo,

      kirjokansi kiikutteli,

      jauhoi purnun puhtehessa:

      yhen purnun syötäviä,

      toisen jauhoi myötäviä,

      kolmannen pi'eltäviä."

      Yhdestoista runo