Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот
Читать онлайн книгу.
sulhasihin,
mielly miehi'in hyvihin:
se oli Kyllikki korea,
Saaren kukka kaunokainen.
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
sa'at saappahat kulutti,
sa'at airot poikki souti
tuota neittä saaessansa,
Kyllikkiä pyytessänsä.
Kyllikki, korea neiti,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Mitä, kehno, kierteletki,
rannan raukuja, ajelet,
täältä tyttöjä kyselet,
tinavöitä tieustelet?
En mä tästä ennen joua,
kuin kiven kuluksi jauhan,
pieksän petkelen periksi,
huhmaren sukuksi survon.
"Enkä huoli huitukoille,
huitukoille, haitukoille;
mie tahon tasaisen varren
tasaiselle varrelleni,
tahon muo'on muhkeamman
muhke'ille muo'oilleni
sekä kasvon kaunihimman
kaunihille kasvoilleni."
Oli aikoa vähäisen,
kului tuskin puoli kuuta.
Jo päivänä muutamana,
iltana moniahana
neitoset kisaelevi,
kaunokaiset karkelevi
mannerpuolella saloa
kaunihilla kankahalla;
Kyllikki ylinnä muita,
Saaren kukka kuuluisinna.
Tuli veitikkä verevä,
ajoi lieto Lemminkäinen
orihillansa omalla,
valitulla varsallansa
keskelle kisaketoa,
kaunokaisten karkeloa;
reutoi Kyllikin rekehen,
koppoi neien korjahansa,
tuon asetti taljallensa,
liitti liistehyisillensä.
Laski ruoskalla hevoista,
nauskahutti nauhasella,
siitä läksi liukumahan.
Lähtiessänsä sanovi:
"Elkätte minua, immet,
ilmi antako ikänä,
minun täällä käyneheni,
täältä neien vieneheni!
"Jos ette totelle tuosta,
niin teille paha paneikse:
laulan sulhonne sotahan,
nuoret miehet miekan alle,
ettei kuulla kuuna päänä,
nähä ilmoisna ikänä
kujasilla kulkemassa,
ahoilla ajelemassa."
Kyllä Kyllikki valitti,
Saaren kukka kuikutteli:
"Päästä jo minua poies,
laske lasta vallallensa,
kotihinsa kulkemahan
luoksi itkevän emonsa!
"Jos et laskea luvanne
kotihini kulkemahan,
viel' on viisi veljeäni,
seitsemän setäni lasta
jänön jälen polkijaksi,
neien pään perilliseksi."
Kun ei pääsnyt kuitenkana,
itse itkulle hyräytyi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joutenpa, poloinen, synnyin,
jouten synnyin, jouten kasvoin,
jouten aikani elelin;
jo nyt sainki joutavalle
miehelle mitättömälle,
suojihin soankävijän,
aina tuiman tappelijan!"
Virkki lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Kyllikki, syänkäpyni,
minun maire marjueni!
Ellös olko milläkänä!
En sua pahoin pitäne:
sylissäni syöessäni,
käsissäni käyessäni,
sivullani seistessäni,
vieressä venyessäni.
"Mitäpä sinä sureksit,
mitä huollen huokaelet?
Tuotako sinä sureksit,
tuota huollen huokaelet,
lehmityyttä, leivätyyttä
ja kaiken elon vähyyttä?
"Ellös olko milläkänä!
Mont' on lehmeä minulla,
monta maion antajata:
yks' on suolla Muurikkinen,
toinen mäellä Mansikkinen,
kolmas Puolukka palolla.
Ne on syömättä soreat,
katsomatta kaunokaiset;
ei ole illoin kytkemistä
eikä aamuin laskemista,
heinävihkon heittämistä,
suolan, suuruksen surua.
"Vaiko tuotaki surisit,
tuota huollen huokoaisit,
ettei oo sukuni suuri,
kovin korkea kotini?
"Jos en oo su'ulta suuri
enkä korkea ko'ilta,
on mulla tulinen miekka,
säkenevä säilärauta.
Se onpi sukua suurta,
laajoa lajipereä:
onp' on Hiiessä hiottu,
jumaloissa kirkastettu.
Sillä suurennan sukuni,
laajennan lajini kaiken,
miekalla tuliterällä,
säilällä säkenevällä."
Neiti parka huokoaikse,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi on Ahti, Lemmin poika!
Jos tahot minuista neittä
ikuiseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi,
sie vanno valat ikuiset
et sotia käyäksesi
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla!"
Siinä lieto Lemminkäinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Vannon mie valat ikuiset
en sotia käyäkseni
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla.
Sie itse valasi vanno
et kyliä käyäksesi
hyvänki