Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот
Читать онлайн книгу.
istumille,
emäntäsi astumille,
veljesi veräjän suulle,
sisaresi sillan päähän
ennen päivän päätymistä,
auringon alenemista."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oisi akka ammuttava,
koukkuleuka kolkattava."
Laski virkun vieremähän;
ajavi suhuttelevi
ylimäistä tietä myöten
ylimäisehen talohon.
Siinä lieto Lemminkäinen
lähetessänsä taloa
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Sule, Hiisi, haukun suuta,
Lempo, koiran leukaluuta,
laita sulku suun etehen,
haitta hammasten välihin,
ettei ennen ääntä päästä
miehen mentyä sivutse!"
Niin pihalle tultuansa
lyöpi maata ruoskallansa:
utu nousi ruoskan tiestä,
mies pieni u'un seassa;
sepä riisui rinnuksia,
sepä aisoja alenti.
Siitä lieto Lemminkäinen
itse korvin kuuntelevi
kenenkänä keksimättä,
kunkana havaitsematta:
kuuli ulkoa runoja,
läpi sammalen sanoja,
läpi seinän soittajoita,
läpi lauan laulajoita.
Katsahti tupahan tuosta,
pilkisteli piilokkali:
tupa oli täynnä tuntijoita,
autsat täynnä laulajoita,
sivuseinät soittajoita,
ovensuu osoavia,
peripenkki tietäjiä,
karsina karehtijoita;
lauloivat Lapin runoja,
Hiien virttä vinguttivat.
Siitä lieto Lemminkäinen
tohti toisiksi ruveta,
ruohti muuksi muutellaita;
meni nurkasta tupahan,
sai sisähän salvoimesta.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Hyvä on laulu loppuvasta,
lyhyestä virsi kaunis;
miel' on jäämähän parempi
kuin on kesken katkemahan."
Itse Pohjolan emäntä
liikkui sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Olipa tässä ennen koira,
rakki rauankarvallinen,
lihan syöjä, luun purija,
veren uuelta vetäjä.
Mi lienetki miehiäsi,
ku ollet urohiasi,
kun tulit tähän tupahan,
sait sisähän salvoksehen
ilman koiran kuulematta,
haukkujan havaitsematta?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En mä tänne tullutkana
taioittani, tieoittani,
mahittani, maltittani,
ilman innotta isoni,
varuksitta vanhempani,
koiriesi syötäväksi,
haukkujen hakattavaksi.
"Pesipä emo minua,
pesi piennä hutjukkana,
kolmasti kesäisnä yönä,
yheksästi syksy-yönä,
joka tielle tietäjäksi,
joka maalle malttajaksi,
kotonani laulajaksi,
ulkona osoajaksi."
Siitä lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
jop' on loihe loitsijaksi,
laikahtihe laulajaksi:
tulta iski turkin helmat,
valoi silmät valkeata
Lemminkäisen laulaessa,
laulaessa, lausiessa.
Lauloi laulajat parahat
pahimmiksi laulajiksi;
kivet suuhun syrjin syösti,
paaet lappehin lateli
parahille laulajille,
taitavimmille runoille.
Niin lauloi mokomat miehet
minkä minne, kunka kunne:
ahoille vesattomille,
maille kyntämättömille,
lampihin kalattomihin,
aivan ahvenettomihin,
Rutjan koskehen kovahan,
palavahan pyörtehesen,
virran alle vaahtipäiksi,
kosken keskelle kiviksi,
tulena palelemahan,
säkehinä säykkymähän.
Sinne lieto Lemminkäinen
lauloi miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa;
lauloi nuoret, lauloi vanhat,
lauloi kerran keskilaaun;
yhen heitti laulamatta:
karjapaimenen pahaisen,
ukko vanhan umpisilmän.
Märkähattu karjanpaimen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika!
Lauloit nuoret, lauloit vanhat,
lauloit kerran keskilaaun:
niin miks' et minua laula?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Siksi en sinuhun koske,
kun olet katsoa katala,
kurja koskemaisittani.
Vielä miesnä nuorempana,
karjanpaimenna pahaisna
turmelit emosi tuoman,
sisaresi siuvahutit;
kaikki herjasit hevoset,
tamman varsat vaivuttelit
suon selillä, maan navoilla,
ve'en liivan liikkumilla."
Märkähattu karjanpaimen
tuosta suuttui ja vihastui.
Meni ulos usta myöten,
pellolle pihoa myöten;
juoksi Tuonelan joelle,
pyhän virran pyörtehelle.
Siellä katsoi Kaukomieltä,
vuottelevi