Neiti de Taverney. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
niiden tähden keskeytä mitään jokapäiväisistä toimistamme.
– Se on teidän ammattinne surullinen etuoikeus, monsieur.
– Ja sitäpaitsi, – lisäsi Marat, – miksi kävisin murheelliseksi tai miksi tuntisin inhoa? Edellisessä tapauksessa minulla on harkintakyky, toisessa tottumus.
– Selittäkäähän minulle ajatuksenne, – kehoitti Balsamo; – minä käsitän ne huonosti. Ensiksikin harkintakyky.
– Niin, miksi säikähtyisin? Miksi pelkäisin elotonta ruumista, kuvapatsasta, joka kiven, marmorin tai graniitin asemasta on lihaa?
– Todellakin, eihän raadossa ole mitään?
– Ei mitään, ei yhtään mitään.
– Uskotteko niin?
– Olen siitä varma.
– Entä elävässä ruumiissa?
– Siinä on liikuntakyky, – sanoi Marat ylpeästi.
– Entä sielu, siitä ette puhu mitään, monsieur.
– En ole sitä koskaan nähnyt niissä ruumiissa, joita olen välskärinveitselläni tutkinut.
– Se johtuu siitä, että olette tutkinut vain raatoja.
– Oh, monsieur, kyllä olen tehnyt paljon leikkauksia elävissäkin.
– Ettekä ole löytänyt niissä mitään sen enempää kuin kuolleissakaan?
– Olen kyllä, olen tavannut tuskaa. Tuskaako te nimitätte sieluksi?
– Siis ette usko siihen?
– Mihin?
– Sieluun.
– Uskon toki, sillä olenhan vanaa nimittämään liikuntoa siksi, jos tahdon.
– Se on oikein hyvin, te uskotte sieluun, enkä teiltä muuta pyydäkään; minulle tekee hyvää, että siihen uskotte.
– Hetkinen, mestarini, käsittäkäämme toisemme ja varokaamme kaikin mokomin liioittelua, – virkkoi Marat kyykäärmeinen hymynsä huulillaan. – Me lääkärit olemme hiukan materialistisia.
– Nämä ruumiit ovat hyvin kylmät, – virkkoi Balsamo haaveillen, – ja tuo nainen oli hyvin kaunis.
– Niin oli.
– Kaunis sielu olisi varmaan asunut tässä kauniissa ruumiissa.
– Ah, siinäpä hänen luojansa tekikin erehdyksen. Kaunis huotra, ruma terä. Tämä ruumis, mestarini, oli porton, joka Pyhän Latsaruksen työvankilasta päästyään kuoli aivokalvon tulehdukseen Hôtel-Dieun köyhäinsairaalassa. Hänen elämäntarinansa on pitkä ja varsin häpeällinen. Jos nimitätte sieluksi liikuntoa, joka aiheutti tämän olennon toimet, niin teette suurta vääryyttä meidän sieluillemme, joiden täytyy olla samaa ainesta.
– Sielu, joka olisi pitänyt parantaa, – sanoi Balsamo, – ja joka on joutunut turmioon ainoan välttämättömän lääkärin, sielun lääkitsijän puutteessa.
– Ah, ah, mestarini, tuokin on teidän opinkappaleitanne! On olemassa ainoastaan ruumiin lääkäreitä, – virkkoi Marat katkerasti nauraen. – Ja kah, mestarini, teillä on tällä hetkellä huulillanne sana, jota Molière on usein käyttänyt huvinäytelmissään, ja se sana hymyilyttää teitä.
– Ei, – vastasi Balsamo, – te erehdytte; ette voi tietää mille minä hymyilen. Tällä hetkellä me päättelemme, että nämä raadot ovat tyhjät, eikö niin?
– Ja tunnottomat, – lisäsi Marat, kohottaen nuoren naisen päätä ja pudottaen sen rajusti marmoria vasten ruumiin edes liikahtamatta tai vavahtamatta.
– Hyvä on, – sanoi Balsamo; – menkäämme nyt sairaalaan.
– Hetkinen, mestarini, ei ennen, pyydän, kuin olen irroittanut vartalosta tämän haluamani kallon, jossa on asunut hyvin merkillinen sairaus. Sallitteko?
– Tottahan toki, – sanoi Balsamo.
Marat avasi haavurinlippaansa, otti sieltä operatsioniveitsen ja sieppasi eräästä nurkasta suuren ylt'yleensä veripilkuilla tahratun puuvasaran. Sitten hän tottuneella kädellä viilsi rengasmaisen haavan, joka katkoi kaiken lihan ja kaikki jänteet kaulasta; luuhun päästyään hän sujahdutti aseensa selkärangan liitosten väliin ja iski vasaralla tarmokkaasti ja kumeasti hamaraan.
Pää vierähti pöydälle ja siitä lattialle. Marat'n täytyi jälleen tarttua siihen kosteilla käsillään. Balsamo kääntyi poispäin, jotta ei liiaksi riemastuttaisi pöyhkeilijää.
– Jonakuna päivänä, – puhui Marat, luullen yllättävänsä mestarin heikkoudesta, – joku ihmisystävä on käsittelevä kuolemaa, kuten toiset käsittelevät elämää, ja keksivä koneen, joka näin irrottaa pään yhdellä ainoalla iskulla ja silmänräpäyksessä karkoittaa elonkipunan, mihin mikään muu kuolemanlaatu ei kykene. Teloituspyörä, neljällä hevosella palasiksi repiminen ja hirttäminen ovat raakalaisten eikä sivistyskansain rangaistuksia. Valistuneen kansan, kuten Ranskan, on rangaistava eikä kostettava. Yhteiskunta, joka teilaa pyörällä, hirttää tai revittää palasiksi, kostaa rikoksentekijälle kärsimyksellä ennenkuin hänet kuolemalla rankaisee, ja se on minun mielestäni liian keskinkertaista.
– Niin minunkin mielestäni, monsieur. Mutta millaiseksi tuon koneen ajattelette?
– Ajattelen sen kylmäksi ja tunteettomaksi niinkuin laki itse. Rangaistusta toimeenpanevaan ihmiseen vaikuttaa hänen lähimäisensä näkeminen, ja toisinaan hän iskee harhaan, kuten tapahtui Chalais'n kreivin ja Monmouthin herttuan mestauksessa. Näin ei kävisi koneelle, jonka kaksi tammileukaa panisivat liikkumaan esimerkiksi suuren teurastajan puukon.
– Ja luuletteko, monsieur, että tuo lyömäveitsi, kun se salaman nopeudella iskeytyy takaraivon ja niskalihaksien väliin, aiheuttaa kuoleman silmänräpäyksessä ja melkein tuskattomasti?
– Kuolema seuraisi eittämättä silmänräpäyksessä, koska terä yhdellä iskulla katkaisisi liikuntohermot. Tuska olisi perin lyhytaikainen, koska veitsi eroittaisi aivot, aistimusten keskuksen, sydämestä, joka on elämän keskus.
– Monsieur, – virkkoi Balsamo, – kaulankatkaisu on rangaistuksena Saksassa.
– Niin, mutta se tapahtuu miekalla, ja sanoinhan teille, että ihmisen käsi voi vavista.
– Sellainen kone on käytännössä Italiassa; sitä liikuttaa tamminen laite, ja sitä nimitetään mannajaksi.
– No niin?
– Niin, monsieur, olen nähnyt pyövelin teloittamien pahantekijäin nousevan päättöminä tuolilta, jolle heidät oli asetettu istumaan, ja kävellä hoipertelevan kymmenkunnan askeleen päähän. Olen poiminut päitä, jotka vierähtelivät alas mannajan viereen niinkuin tämä tukasta kannattamanne pää vastikään kierähti marmoripöydältä, ja lausuessani pään korvaan sen kasteessa saaman nimen olen nähnyt silmien uudestaan aukenevan ja kääntyvän kuopissaan yrittäen nähdä, kuka niitä oli maan päältä kutsunut niiden matkalla ajasta ijäisyyteen.
– Hermoliikuntoa, ei muuta.
– Eivätkö hermot ole tuntemiskyvyn elimiä?
– Mitä siitä päätätte, monsieur?
– Päätän, että olisi parempi rangaistukseksi surmaavan koneen asemesta koettaa keksiä keino tappamatta rankaisemiseksi. Uskokaa minua, yhteiskunta, joka keksii sellaisen keinon, on kaikkein valistunein.
– Taas haaveita! Yhä haaveita! – virkkoi Marat.
– Tällä kerralla olette ehkä oikeassa, – myönsi Balsamo; – aika meille näyttää… Ettekö puhunut sairaalasta?.. Lähtekäämme sinne!
– Lähtekäämme!
Ja