Neiti de Taverney. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
myönnättekö siis, että tuo mielipuolisuus häivähtää kuin pilvi hengen päälle ja että henki pilven ohimentyä saavuttaa entisen kirkkautensa?
– Sellaista tuskin koskaan tapahtuu.
– Kuitenkin näitte potilaamme, jolta jalka sahattiin, täydessä tajunnassaan mielipuolisen unensa jälkeen.
– Sen näin; mutta näkemääni en ollenkaan käsittänyt; tämä on poikkeuksellinen tapaus, niitä kummallisuuksia, joita heprealaiset nimittävät ihmeiksi.
– Ei, monsieur, – sanoi Balsamo; – se on yksinomaan sielun irroittumista, aineen ja hengen kaksinaista eristymistä: aineen, joka elottomana, tomuna muuttuu jälleen tomuksi; sielun, ruumiiksi nimitettyyn himmeään lyhtyyn hetkiseksi suljetun jumalaisen kipunan, joka ruumiin rauettua taivaan tyttärenä palaa alkukotiinsa.
– Siis olette hetkeksi irroittanut sielun ruumiista?
– Niin, monsieur, olen käskenyt sen jättää viheliäisen olinpaikkansa; tempasin sen kärsimyksen kuilusta, jossa tuska sitä pidätti, lähettääkseni sen matkustamaan vapaissa ja puhtaissa seuduissa. Mitä jäi silloin kirurgille? Vain se, mikä edellä jäi leikkelyveitsellenne, riistäessänne kuolleelta naiselta pään, joka teillä nyt on kädessänne; pelkkä eloton liha, aines, savi.
– Ja kenenkä nimessä te tuolla tavoin tämän sielun sijoititte?
– Hänen nimessään, joka yhdellä ainoalla henkäyksellä on luonut kaikki sielut: maailmojen sielut, ihmisten sielut; Jumalan nimessä.
– Kiellättekö siis vapaan tahdon? – kysyi Marat.
– Minäkö? – sanoi Balsamo. – Mutta mitä päinvastoin nyt tällä hetkellä teen? Minä osoitan teille toiselta puolen vapaan tahdon, toiselta sielun irroittumisen. Esitän teille kauneimpiin kärsimyksiin tuomitun kuolevan miehen. Tuolla miehellä on mitä järkähtämättömin tahto, hän alistuu leikkaukseen, uhmaa sitä, sietää sen, mutta hän kärsii. Tämä koskien vapaata tahtoa. Mutta minä astun tuon kuolevan luo Jumalan lähettiläänä, profeettana, apostolina, ja jos säälien tätä miestä, tätä lähimmäistäni, Herran minulle antamalla voimalla poistan sielun hänen kärsivästä ruumiistaan, niin tuo sokea, eloton, tunnoton ruumis muuttuu sielulle näytelmäksi, jota se kirkkaan ilmapiirinsä korkeudesta katselee hartaasti ja armoitellen. Itsestään puhuessaan Havard (kuulittehan sen?) käytti sanoja: "Havard-rukka!" Hän ei enää sanonut "minä". Se johtui siitä, että tällä sielulla, joka jo oli puolitiessä taivaaseen, ei enää ollut mitään tekemistä ruumiin kanssa.
– Mutta silloinhan ihminen ei enää ole mitään, – huomautti Marat, – enkä voi enää sanoa tyranneille: "Ruumiini on teidän vallassanne, mutta ette voi mitään sielulleni."
– Ah, nyt taas siirrytte totuudesta viisasteluun! Se on teidän vikanne, monsieur, kuten olen teille sanonut. Jumala tosin lainaa ruumiille sielun; mutta silti on yhtä totta, että kaiken sen ajan kuin sielu omistaa tämän ruumiin, ne ovat yhtyneinä ja niiden välillä tapahtuu vuorovaikutus toisiinsa, aines saa vallan aatteen yli siinä määrin kuin Jumala meille tuntemattomissa tarkoituksissaan on sallinut ruumiin hallita kuninkaana tai sielun vallita kuningattarena; mutta siitä huolimatta on totta, että henkäys, joka elähyttää kerjäläisen, on yhtä puhdas kuin se, joka aiheuttaa hallitsijan kuoleman. Tämä on uskonkappale, jota teidän, yhdenvertaisuuden apostolin, on saarnattava. Todistakaa näiden kahden henkisen olemuksen yhdenvertaisuus, koska tämän yhdenvertaisuuden voitte osoittaa kaiken sen avulla, mitä maailmassa on pyhää: pyhien kirjojen ja perintätietojen, tieteen ja uskon avulla. Mitäpä merkitsee teille kahden aineen yhdenvertaisuus! Ruumiiden yhdenvertaisuudella ette voi lentää Jumalan eteen. Vast'ikään tämä poloinen ruhjottu, tietämätön kansanlapsi, ilmaisi teille sairaudestaan seikkoja, joita yksikään lääkäreistä ei olisi uskaltanut sanoa. Miksikä? Siksi että hänen hetkellisesti ruumiin siteistä vapautunut sielunsa leijaili maan yläpuolella ja sieltä korkealta näki salaisuuden, jonka läpikuultamattomuutemme kätki meidän silmiltämme.
Marat käänteli kuolleen päätä pöydällä, etsien vastausta, jota hän ei löytänyt.
– Niin, – jupisi hän vihdoin, – niin, siinä on jotakin yliluonnollista.
– Päinvastoin luonnollista, monsieur; lakatkaa nimittämästä kaikkea sielunelämän toimintaa yliluonnolliseksi. Nämä toiminnat ovat luonnollisia; ovatko ne tunnettuja, on toinen asia.
– Vaikka meille tuntemattomia, mestari, ne eivät voi olla salaisuuksia teille. Hevonen oli Perun alkuasukkaille tuntematon, mutta espanjalaiset, jotka sen kesyttivät, tunsivat sen hyvin.
– Minun olisi ylpeätä sanoa: "tiedän". Olen vaatimattomampi, monsieur, tyydyn sanomaan: "uskon".
– No, mitä te uskotte?
– Minä uskon, että maailman laki, ensimäinen ja kaikkein voimakkain, on edistyksen laki. Uskon, että Jumala on luonut kaikki hyvinvointia eli siveellisyyttä varten. Mutta kun tämän maailman elämää ei ole laskettu eikä voida laskea, on edistys hidasta. Raamatun kertomusten mukaan planeettimme oli kuusikymmentä vuosisataa vanha, kun kirjapainotaito suuren majakan tavoin tuli menneisyyttä heijastamaan ja tulevaisuutta valaisemaan. Kirjapainon aikakaudella ei enää ole pimeyttä eikä unhoitusta; kirjapaino on maailman muisti. Niin, Gutenberg keksi kirjapainon, ja minä olen keksinyt luottamuksen.
– Kah, – sanoi Marat ivallisesti, – ehkäpä te vielä opitte lukemaan sydänten aivoituksetkin?
– Miksikä en?
– Teetätte siis ihmisrintaan sen pienen ikkunan, jota sinne muinaisajalla niin haluttiin?
– Sitä ei ole tarvis, monsieur. Minä eristän sielun ruumiista; ja sielu, Jumalan puhdas, tahraton tytär, sanoo minulle kaikki sen kuolevaisen kuoren riettaudet, jota se elävöittää.
– Paljastaisiko se teille aineellisia salaisuuksia?
– Miksikä ei?
– Sanoisitteko minulle esimerkiksi, kuka on varastanut kelloni?
– Te alennatte tieteen surkealle tasolle, monsieur. Mutta eipä sillä väliä! Jumalan suuruutta todistaa yhtä hyvin hiekkajyvänen kuin vuori, yhtä hyvin pieni itikka kuin norsu. Niin, minä sanon teille, kuka on varastanut kellonne.
Tällä hetkellä kolkutettiin arasti ovelle. Marat'n kotiin palannut emännöitsijä sieltä tuli, tuoden kirjeen nuoren kirurgin määräyksen mukaan.
6. Marat'n ovenvartijatar
Ovi avautui ja matami Grivette astui sisään.
Tätä vaimoa kuvaamaan emme ole tuhlanneet aikaa, koska hän ulkomuodoltaan kuului niihin, jotka maalari siirtää viimeiselle tasolle, mikäli hän heitä tarvitsee. Tämä nainen siirtyy nyt kertomuksemme liikkuvaan tauluun ja vaatii paikkansa äärettömässä panoraamassa, jonka olemme ottaneet kehittääksemme lukijaimme silmien eteen, panoraamassa, jonka puitteisiin sovittaisimme, jos neromme vastaisi tahtoamme, kaikki kerjäläisestä kuninkaaseen, Kalibanista Arieliin, Arielista Jumalaan saakka.
Koetamme siis piirtää varjostaan irroittuvan ja meitä kohti etenevän emännöitsijän.
Hän oli pitkä ja kuiva, kahden- tai kolmenneljättävuotias, kellerväpintainen olento, jonka sinisiä silmiä reunustivat mustat juovat, ja esitti peloittavan esimerkin siitä riutumisesta, jonka uhriksi suurkaupungin kurjuuden majoissa, alituisessa tukehduttavassa ilmassa sekä ruumiillisessa ja siveellisessä alennustilassa joutuvat Jumalan kauniit luomat, mitkä olisivat kasvaneet uhkeiksi, jos olisivat saaneet puhjeta täyteen kukkaansa, niinkuin siinä tapauksessa ovat kaikki vapaan ilman, taivaan ja kedon lapset, milloin ihminen ei ole muuttanut heidän elämäänsä pitkäksi kärsimykseksi, se on, milloin heidän jalkaansa ei ole väsytetty kammitsalla ja vatsaansa kuihdutettu nälällä tai turmiollisuudeltaan melkein täydelliseen ravinnon puutteeseen verrattavalla ruualla.
Niinpä Marat'n ovenvartijatar olisi ollut komea nainen, ellei hän viidennestätoista