Neiti de Taverney. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
toipuminen kestää kauan; odottakaas: kuukauden, kuusi viikkoa, kaksi kuukautta; hänet tuotiin tänne viisi päivää sitten ja hän lähtee täältä kaksi kuukautta ja viisitoista päivää saapumisensa jälkeen.
– Ja lähteekö hän parantuneena?
– Kyllä.
– Mutta, – huomautti Marat, – työkyvyttömänä ja siis myöskin kykenemättömänä elättämään vaimonsa ja lapsensa.
– Oh, Jumala on armollinen, Jumala pitää huolen heistä.
– Ja millä tavalla Jumala pitää heistä huolen? – kysyi Marat. – Kun tänään nyt olen oppimassa, tahtoisin saada tietää senkin.
– Jumala on lähettänyt hänen vuoteensa viereen armeliaan miehen, jonka on käynyt häntä sääliksi ja joka on virkkanut hiljaa itsekseen: "Tahdon että Havard poloiselta ei mitään puutu."
Kaikki läsnäolevat katsahtivat toisiinsa; Balsamo hymyili.
– Olemme tosiaan merkillisen näytelmän todistajina, – virkkoi ylikirurgi, tarttuen samalla sairaan käteen, kuunnellen hänen rintaansa ja tunnustellen otsaa; – tämä mies näkee unta.
– Niinkö luulette? – virkkoi Balsamo, – ja tähdäten haavoitettuun käskevän ja tarmokkaan katseen hän sanoi: – Herätkää, Havard!
Nuori mies avasi ponnistellen silmänsä ja katsahti raskaasti huoahtaen läsnäoleviin, jotka olivat muuttuneet hänelle sävyisiksi ja vaarattomiksi, oltuaan äsken niin uhkaavia.
– Kah, – virkkoi hän surumielisesti, – eikö minua vielä olekaan leikattu? Tuotetaanko minulle siis vielä tuskaa?
Balsamo puuttui vilkkaasti puheeseen. Hän pelkäsi sairaan mielenliikutusta. Mutta hänen ei ollut tarvis kiirehtiä. Kukaan ei olisi ennättänyt hänen edelleen; saapuvilla olevien hämmästys oli liian suuri.
– Ystäväni, – sanoi hän, – rauhoittukaa; herra ylikirurgi on tehnyt sääressänne leikkauksen, joka tyydyttää tilanne kaikki vaatimukset. Näytätte olevan hiukan heikkoluontoinen, poikapoloiseni, sillä te menitte tainnuksiin heti ensi kivusta.
– Oh, sitä parempi, – virkkoi bretooni iloisesti, – minä en tuntenut mitään! Uneni oli leppoisa ja virkistäväkin. Olipa onni, että minulta ei katkaistakaan jalkaa.
Mutta tällä hetkellä onneton katsahti itseensä; hän näki vuoteen täynnä verta, näki silvotun reitensä. Hän parahti, ja tällä kertaa hän todella pyörtyi.
– Kyselkää häneltä nyt, – sanoi Balsamo kylmästi Marat'lle, – niin näette, vastaako hän.
Sitten hän vei ylikirurgin huoneen nurkkaan, sillä välin kun sairaanhoitajat nostivat onnettoman nuoren miehen takaisin vuoteeseensa.
– Monsieur, – virkkoi Balsamo, – te kuulitte, mitä potilas-raukkanne sanoi?
– Kyllä, monsieur, että hän tulee terveeksi.
– Hän sanoi muutakin; hän sanoi, että Jumala säälisi häntä ja toimittaisi hänelle, millä elättäisi vaimoaan ja lapsiaan.
– Niin?
– Niin, monsieur, hän puhui totta tässä niinkuin muussakin. Mutta ryhtykää te armeliaisuuden välittäjäksi potilaanne ja Jumalan välillä. Tässä on noin kahdenkymmenentuhannen livren arvoinen timantti; kun näette potilaanne parantuneeksi, te myytte sen ja annatte hänelle rahat. Mutta koska sielulla, niinkuin oppilaanne hra Marat varsin järkevästi sanoi, on suuri vaikutus; ruumiiseen, sanokaahan Havardille heti hänen toinnuttuaan, että hänen ja hänen lastensa tulevaisuus on turvattu.
– Mutta, monsieur, – sanoi ylikirurgi epäröiden ottaa Balsamon hänelle tarjoamaa sormusta, – ellei hän paranekaan?
– Hän paranee!
– On välttämätöntä, että annan teille siitä myös kuitin.
– Monsieur!..
– Ainoastaan sillä ehdolla otan vastaan niin kallisarvoisen jalokiven.
– Tehkää niinkuin tahdotte, monsieur.
– Nimenne, jos suvaitsette?
– Kreivi de Fenix.
Kirurgi meni viereiseen huoneeseen, kun Marat sitävastoin lyötynä, hämmentyneenä, mutta vielä taistellen todistusta vastaan lähestyi Balsamoa.
Viiden minuutin kuluttua lääkäri palasi kädessään paperi, jonka hän antoi Balsamolle. Siinä oli seuraava kirjoitus:
Olen vastaanottanut herra kreivi de Fenixiltä timantin, jonka hän itse on ilmoittanut kahdenkymmenentuhannen livren arvoiseksi, jotta siitä saadut rahat annettaisiin Havard-nimiselle miehelle sinä päivänä kun hän lähtee Hôtel-Dieun sairaalasta.
Guillotin, D.M.
Tänä syyskuun 15. p: nä 1771.
Balsamo kumarsi tohtorille, otti kuitin ja lähti Marat'n seuraamana.
– Unohdatte päänne, – virkkoi Balsamo, jolle nuoren kirurgianoppilaan hajamielisyys tuotti voitonriemua.
– Ah, se on totta, – sanoi tämä ja palasi ottamaan kaamean taakkansa.
Kadulle päästyään he molemmat astelivat hyvin rivakasti, virkkamatta toisilleen sanaakaan. Kun olivat tulleet Cordeliers-kadulle, he nousivat yhdessä ullakkokamariin johtavia jyrkkiä Portaita.
Ovenvartijattaren majan edessä, jos loukko, missä tämä asui, sellaista nimeä ansaitsikaan, Marat, joka ei ollut unohtanut kellonsa katoamista, oli pysähtynyt kysymään Grivette-matamia. Seitsen- tai kahdeksanvuotias laiha, hintelä ja näivettynyt poika oli vastannut kirahtavalla äänellään:
– Äiti on mennyt ulos; hän sanoi, että jos herra tulisi kotiin, niin antaisin teille tämän kirjeen.
– Ei, pikku ystäväni, – vastasi Marat, – käske häntä itseänsä se minulle tuomaan.
– Hyvä on, monsieur.
Marat ja Balsamo olivat astuneet edelleen.
– Ah, – virkkoi Marat osoittaen tuolia Balsamolle ja itse vaipuen jakkaralle, – näen mestarin tuntevan ihania salaisuuksia!
– Se johtuu siitä, että lienen tutkimuksissa tunkeutunut muita syvemmälle luonnon ja Jumalan arvoituksiin, – vastasi Balsamo.
– Oh, – huudahti Marat, – miten tiede todistaakaan ihmisen kaikkivallan ja miten ylpeä täytyy olla ihmisyydestään!
– Se on totta, ja siitä, että on lääkäri, olisi teidän lisättävä.
– Myöskin olen ylpeä teistä, mestari, – sanoi Marat.
– Ja kuitenkin, – vastasi Balsamo hymyillen, – minä olen ainoastaan sielujen lääkäri.
– Oh, älkäämme puhuko siitä, monsieur, aineellisilla keinoillahan te tyrehdytitte tuon haavoitetun miehen veren.
– Luulin, että kaunein lääkitykseni oli, kun estin hänet kärsimästä; mutta tehän vakuutittekin minulle hänen olleen hullu.
– Hetkisen hän kyllä sitä olikin.
– Ja mitä nimitätte hulluudeksi? Eikö se ole sielun irroittumista?
– Tai hengen, – oikaisi Marat.
– Älkäämme siitä väitelkö; "sielu" soveltuu sanaksi, jota ajatukseni ilmaisemiseksi etsin. Kun käsite on tiedossa, vähät siitä, millä sanalla sitä nimitämme.
– Ah, tässäpä mielipiteemme eroavat, monsieur; te väitätte löytäneenne käsitteen ja enää etsivänne vain sanaa, minusta te taasen etsitte yht'aikaa sekä sanaa että käsitettä.
– Me