Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
ilmeistä suosiollisuutta, hyörivät hovimiehet Fouquetin ympärillä huomaavaisempina kuin milloinkaan, ja hän puolestaan näytti hyvin tyytyväiseltä ja hymyili iloisesti, ollessaan nyt tulossa tervehdyskäynnille kuninkaan luo.
Fouquetin nähdessään Ludvig vaistomaisesti kääntyi Colbertiin päin. Tämä myhäili niinikään ja näytti voitokkaan riemuitsevalta. Se ilahdus oli hänet vallannut vastikään, kun muuan hänen kirjurinsa oli tullut sisään ja ojentanut hänelle asiakirjakäärön, jonka Colbert oli avaamattomana sullonut avaraan housuntaskuunsa. Mutta kun Colbertin hymyssä aina oli pohjalla jotakin pahaenteistä, valitsi Ludvig mieluummin katseltavakseen Fouquetin säteilevän ilmeen. Hän viittasi yli-intendenttiä tulemaan ylös ja virkkoi sitten Lyonnelle ja Colbertille.
"Laatikaa mietintönne valmiiksi ja jättäkää se kirjoituspöydälleni; minä luen sen sitten rauhallisempana hetkenä."
Ja hän poistui huoneesta. Kuninkaan antaman merkin johdosta oli Fouquet kiireesti noussut ylös portaita; Aramis oli ollut pihalla yli-intendentin saattolaisena, mutta vakavana vetäytynyt halpa-arvoisempien hovimiesten ryhmään, jonka keskeen hän katosi niin että kuningas ei ollut häntä huomannutkaan. Ludvig kohtasi rahaministerinsä porrassillakkeella.
"Sire", lausui Fouquet nähdessään hallitsijansa osoittaman armollisuuden, "teidän majesteettinne on viime päivinä ollut minulle ylenmäärin suosiollinen. Edessämme ei nyt enää olekaan vain nuori kuningas, vaan nuori jumala, joka hallitsee Ranskan rattoisuuden, onnen ja rakkauden henkenä."
Kuningas punastui. Imartelevanakin tämä kohteliaisuus oli jokseenkin suoranainen vihjaus. Hän vei yli-intendentin siihen pikku saliin, joka eroitti hänen työhuoneensa makuukamarista.
"Tiedättekö, miksi kutsuin teidät?" aloitti Ludvig istuutuen ikkunakomeron reunalle, voidakseen pitää silmällä kukkapengermiä Madamen huvimajan toisen ulko-oven edustalla.
"En, sire… mutta teidän majesteettinne armollisesta hymystä päättäen teillä on jotakin ilahduttavaa sanottavana minulle."
"Kas, teillä on ennakkokäsitys?"
"Minä vain katselen ja näen."
"Mutta te erehdytte."
"Onko mahdollista, sire?"
"Kutsuin teidät päin vastoin pahoitteluni lausumiseksi."
"Minulle, sire?"
"Niin, ja hyvin vakavana nuhteena."
"Teidän majesteettinne ihan kauhistuttaa minua… ja kuitenkin odotan täynnä luottamusta teidän oikeamielisyyteenne ja hyvyyteenne."
"Mitä puhutaankaan, herra Fouquet, – että te valmistelette suuria juhlia Vauxissa?"
Fouquet hymyili niinkuin toipilas unohdetun kuumeen uusiintumiskohtauksen ensi väristyksessä.
"Ja te ette ole kutsunut minua?" jatkoi kuningas.
"Sire", vastasi Fouquet, "en ajatellut koko juhlaa, josta muuan ystäväni" – Fouquet korosti tätä sanaa – "vasta toisiltana tahtoi muistuttaa minua."
"Mutta minä puhelin kanssanne sitten yöllä, ja te ette maininnut siitä mitään, herra Fouquet."
"Sire, miten olisin voinut toivoa teidän majesteettinne laskeutuvan alas korkeasta piiristänne siinä määrin, että kunnioittaisitte minun kotiani kuninkaallisella läsnäolollanne?"
"Suokaa anteeksi, herra Fouquet, mutta tehän ette missään muodossa puhunut minulle juhlastanne."
"En puhunut siitä kuninkaalle – toistan vieläkin, ensiksikin siitä syystä, että juhlan toimeenpanemisesta ei ollut mitään lopullista päätetty, ja toisekseen pelkäsin epäystä."
"Ja millä perusteella pelkäsitte minun kieltäytyvän, herra Fouquet?
Olen päättänyt saattaa välimme aivan selviksi, kuten näette."
"Arastelin katkeran pettymyksen karttelussa, sire, kun niin kovin hartaasti halusin nähdä kuninkaan jonakuna otollisena hetkenä ottavan vastaan kutsuni."
"No, huomaanpa, herra Fouquet, että meidän on peräti helppo päästä hyvään keskinäiseen ymmärrykseen. Te haluatte kutsua minut juhlaanne, minä olen halukas tulemaan; kutsukaa, niin saatte minut vieraaksenne."
"Mitä! Teidän majesteettinne suvaitsee vastaanottaa kutsuni?" sopersi yli-intendentti.
"Luulen todellakin tekeväni enemmän, monsieur", sanoi kuningas hymyillen, "sillä minä lienen oikeastaan nyt itse tarjoutunut."
"Teidän majesteettinne tuottaa minulle ääretöntä kunniaa ja iloa!" huudahti Fouquet; "minun täytyy vain sanoa, kuten herra de la Vieuville lausui teidän esi-isällenne Henrik IV: lle Domine, non sum dignus."3
"Siihen vastaan, herra Fouquet, että jos panette toimeen juhlan, niin minä tulen mukaan kutsuttuna tai kutsumattomana."
"Oi, kiitos, kiitos, armollinen kuninkaani!" sanoi Fouquet kohottaen ylpeästi päätänsä tämän suosionosoituksen johdosta, jota hän kuitenkin sielussaan piti lopullisena häviönänsä. "Mutta miten on teidän majesteettinne saanut tiedon unelmastani?"
"Yleisestä huhuamisesta, herra Fouquet, joka kertoo ihmeitä teistä ja kotinne upeudesta. Tunnette ehkä ylpeyttä siitä, että kuninkaan käy teitä kateeksi, herra Fouquet?"
"Se tekee minusta maailman onnellisimman miehen, sire, koska sinä päivänä, jona kuningas todella tuntee kateutta Vauxin johdosta, minulla on jotakin arvokasta tarjottavana hallitsijalleni."
"No niin, herra Fouquet, valmistakaa siis juhlanne ja avatkaa talonne ovet selälleen."
"Ja määrätkää te, sire, päivä", esitti Fouquet.
"Sopikaamme tasan kuukausi tästä päivästä lukien."
"Haluaako teidän majesteettinne nyt mitään muuta?"
"En sen enempää, herra yli-intendentti, paitsi että tästälähtein soisin teidän pysyttelevän likelläni niin paljon kuin teille vain suinkin käy mahdolliseksi."
"Sire, minulla on kunnia ottaa osaa teidän majesteettinne huviajeluun."
"Se ilahduttaa minua. Olenkin juuri lähtemässä, herra Fouquet, ja tuolla jo naiset tulevat koolle."
Ja niin sanoessaan kuningas ei osoittanut ainoastaan nuoren miehen vilkastumista, vaan nuoren rakastajan intoa, kun hän peräytyi kiireesti ikkunasta ottamaan hansikkaansa ja keppinsä, jotka kamaripalvelija toi hänelle. Ulkoa kuului ratsujen tömistelyä ja vaununpyörien ratinaa pihan hiekoitukselta. Kuningas riensi alas portaita. Hänen ilmestyessään ulko-ovelle kaikki pysähtyivät. Ludvig astui suoraan nuoren kuningattaren luo. Leskikuningatar oli jäänyt huoneisiinsa, yhä pahemmin potien paranematonta hivutustautiansa. Maria Teresia astui kaleeseihin Madamen kanssa ja kysyi puolisoltaan, mille suunnalle hän halusi huviajelun ohjattavaksi. Ludvig lie nähnyt la Vallièren – vielä ihan kalpeana edellisen illan tapauksista – asettuvan vaunuihin kolmen seuralaisen kanssa ja vastasi kuningattarelle, että hän ei pitänyt siinä kohden väliä, vaan tuli mielellään minne hyvänsä. Kuningatar antoi silloin esiratsastajille määräyksen kääntyä Apremontia kohti. Nämä läksivät nyi ennakolta liikkeelle.
Kuningas nousi ratsaille. Hän saattoi muutaman minuutin ajan kuningattaren ja Madamen ajoneuvoja, pysytellen vaununoven kohdalla. Sää oli tuntuvasti selinnyt, mutta koko taivaankansi oli kuitenkin yhä verhoutuneena ikäänkuin tomuhuntuun, jonka hienonhienot hiukkaset kimmeltelivät auringon himmentyneessä hohteessa. Oli tukahduttava helle. Mutta kun kuningas ei näkynyt säänmerkeistä välittävän, ei kukaan tahtonut ilmaista mitään levottomuutta, ja ajeluretki suuntautui kuningattaren ohjeen mukaisesti Apremontiin päin. Hovilaisten ryhmä hälisi hilpeänä, ja jokainen yritti ilmeisesti unohtaa ja saada muilta unohtumaan, mitä ikäviä huomautuksia oli edellisenä päivänä tullut lausutuksi. Etenkin Madame oli säteilevällä tuulella. Ja näkihän Henriette tosiaan kuninkaan kaleesiensa vierellä; ei ollut oletettavissa, että Ludvig oli siten elähtynyt huomaavaiseksi puolisoaan kohtaan, joten prinsessalla oli aihetta
Herra, minä en ansaitse sitä.