Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
tuntuivat löytäneen etsimänsä. Siinä olivat kuningattaren ja Madamen lähetit. Merkiksi siitä, että olivat nähneet hänen majesteettinsa, he ottivat hatun päästänsä. Mutta la Vallièren suuresta hämmennyksestä huolimatta kuningas säilytti kunnioittavan ja hellän asentonsa. Kun sitten kaikki hovilaiset olivat kokoontuneet käytävälle, – kun kaikki ihmiset olivat ehtineet nähdä, mitä huomaavaisuutta hän oli osoittanut nuorelle tytölle seisomalla rajuilman aikana avopäin tämän edessä, – tarjosi Ludvig hänelle käsivartensa, vieden hänet odottavaa ryhmää kohti ja vastasi päännyökkäyksellä jokaisen tervehdykseen. Pitäen yhä hattua kädessään hän saattoi tytön takaisin vaunuihin asti.
Koska sadetta yhä jatkui pakenevan ukonilman hyvästijättönä, niin toiset naiset, jotka kunnioituksesta eivät olleet nousseet vaunuihin ennen kuninkaan tuloa, olivat pussikauluksitta ja viitoitta seistessään alttiina kastumiselle, sillävälin kun kuningas mahdollisuutta myöten hatullaan suojeli halvinta heistä pisaroilta. Kuningattaren ja Madamen täytyi muiden mukana katsella tätä kuninkaan liioiteltua kohteliaisuutta. Madame menetti siitä malttinsa siinä määrin, että nyhjäisi kuningatarta kyynärpäällään ja virkkoi tälle:
"Katsokaa, jo nyt jotakin!"
Kuningatar sulki silmänsä kuin huimausta tuntien. Nostaen kätensä kasvoilleen hän astui vaunuihinsa. Madame nousi hänen perässään.
Kuningas hypähti satulaansa ja omistamatta erityistä huomiota mihinkään vaununikkunaan hän palasi Fontainebleaun linnaan, ohjakset hevosensa kaulalla, haavemielin ja ajatuksiinsa vaipuneena.
Väkijoukko oli poistunut ja kavioiden kopse ja vaunujen ratina kuului yhä heikompana, kun Aramis ja Fouquet läksivät luolastaan, ensin varmistuttuaan siitä, että ketään ei ollut näkemässä. Äänettöminä he saapuivat käytävälle. Aramis vilkaisi eteensä ja taakseen niin loitolle kuin silmä kantoi ja tutkisteli katseellaan tiheikköäkin.
"Herra Fouquet", sanoi hän sitten, "meidän täytyy kaikin mokomin saada takaisin la Vallièrelle lähettämänne kirje."
"Se on helppoa", vastasi Fouquet, "jos graubündeniläiseni ei ole vielä jättänyt sitä hänelle."
"Sen pitää joka tapauksessa olla mahdollista, ymmärrättehän?"
"Niin, kuningas rakastanee tyttöä?"
"Ehdottomasti, ja vielä pahempi on, että tyttö puolestaan rakastaa intohimoisesti kuningasta."
"Ja se merkitsee, että meidän on muutettava menettelytapaamme?"
"Ei auta muu, – ja hetkeäkään hukkaamatta. Teidän on hetimiten puhuteltava la Vallièrea, ja pyrkimättä enää hänen rakastajakseen, mikä olisi mahdotonta, ilmoittaudutte hänen hartaimmaksi ja nöyrimmäksi palvelijakseen."
"Sen teen", vastasi Fouquet, "ja mielelläni. Tuolla lapsella tuntuu olevan hyvä sydän."
"Tai hyvä äly", huomautti Aramis, "mutta silloin meillä on siihen vielä suurempi syy."
Ja oltuaan tovin vaiti hän lisäsi:
"Ellen erehdy, niin tuosta tyttösestä tulee kuninkaan suurimman rakkauden aihe. Nouskaamme vaunuihin, ja sitten täyttä vauhtia linnaan."
137.
Tobias
Oli kulunut kaksi tuntia siitä kun yli-intendentin vaunut olivat piispan lausumasta määräyksestä lähteneet kiidättämään heitä kahta linnalle päin yhtä nopeasti kuin pilvet kulkeutuivat taivaalla rajuilman viimeisessä puuskahtelussa.
La Vallière istui huoneessaan, yksinkertainen, keveä aamunuttu yllä, ja oli juuri lopettamassa välipalaansa pienen marmoripöydän ääressä, kun ovi avautui ja kamaripalvelija ilmoitti, että herra Fouquet pyysi saada esittää hänelle tervehdyksensä. Miehen oli toistettava sanomansa; tyttönen tunsi hänen ylhäisyytensä ainoastaan nimeltä eikä voinut aavistaakaan, mitä tekemistä hänellä saattoi olla rahaministerin kanssa. Kun tämä kenties kuitenkin tuli kuninkaan asioissa, mikä äskeisen keskustelun jälkeen oli käynyt mahdolliseksi, loi hän silmäyksen kuvastimeen, sipaisi pitkiä suortuviansa ja käski päästää vieraan sisälle. La Vallière ei silti voinut olla tuntematta melkoista hämmennystä. Yli-intendentin vierailu ei ollut tavallinen tapaus hovinaisen elämässä. Anteliaisuudestaan, armastelustaan ja hienosta käyttäytymisestänsä kuuluisa Fouquet oli saanut enemmän kutsuja kuin itse pyytänyt puhutteluja. Monissa perheissä oli yli-intendentin läsnäolo merkinnyt loistavan seuran varmuutta, ja lukuisissa sydämissä se oli sytyttänyt rakkautta.
Fouquet astui kamariin kunnioittavan ryhdikkäästi, osoittaen sitä soreata seuratottumusta, joka oli sen vuosisadan suurmiehille ominaista; tällaista tekeytymätöntä luontevuutta ei nykyajan elämässä enää ymmärretä, eikä se meidän päiviemme ihmisille käy tajuttavaksi senaikuisista muotokuvistakaan, joissa taidemaalari on yrittänyt saada silloiset arvohenkilöt esiintymään ilmielävinä.
La Vallière vastasi Fouquetin arvokkaaseen tervehdykseen koulutyttömäisellä niiauksella ja osoitti hänelle istuinta. Mutta kumartaen Fouquet kieltäysi:
"Minä en istuudu, mademoiselle, ennen kuin saan teiltä anteeksi."
"Minultako?" kysyi la Vallière.
"Niin, teiltä."
"Hyväinen aika, – mitä minulla olisi anteeksiannettavaa?"
Fouquet tähysti nuorta tyttöä tiukasti eikä kyennyt hänen kasvoillaan näkemään muuta kuin vilpitöntä hämmästystä.
"Minä huomaan, mademoiselle", sanoi hän, "että te olette yhtä jalomielinen kuin älykäskin, ja luen teidän silmistänne sen anteeksiannon, jota olen anonut. Mutta minun täytyy; sanoa, että minulle ei riitä huulten suosiollisuus, vaan minun on varmistuttava sydämennekin ja ajattelunne täydellisestä leppymisestä."
"Vakuutan vakavasti, monsieur", vastasi la Vallière, "että minä en nyt käsitä teitä."
"Hienotuntoisuutennekin viehättää mieltäni", virkkoi Fouquet; "te ette tahdo saada minua punastumaan edessänne."
"Punastumaan! Punastumaan minun edessäni! Mutta sanokaahan, mistä teidän olisi punastuttava?"
"Erehtyisinkö", kysyi Fouquet, "ja olisinko niin onnellinen, että menettelyni ei olekaan pahastuttanut mieltänne?"
La Vallière kohautti olkapäitänsä.
"Te puhutte ehdottomasti arvoituksia, monsieur", vakuutti hän, "ja minun näkyy olevan mahdoton päästä käsitykseen."
"No, en tahdo olla itsepintainen", luopui Fouquet. "Sanokaa minulle vain, että saan luottaa täydelliseen ja ehdottomaan anteeksiantoonne."
"Monsieur", sanoi la Vallière hiukan kärsimättömästi, "voin vastata teille vain yhdellä tavoin ja toivon sen tyydyttävän teitä. Jos tietäisin, mitä vääryyttä olette minua kohtaan tehnyt, niin antaisin sen teille anteeksi. Sitä suuremmalla syyllä, käsitättehän, kun en ole mistään vääryydestä tietoinenkaan…"
Fouquet puristi huulensa yhteen kuten Aramiskin olisi menetellyt hänen sijassaan.
"Voin siis toivoa", sanoi hän, "että tapahtuneesta huolimatta me jäämme sopuisalle kannalle ja että te armollisesti uskotte kunnioittavaan ystävyyteeni?"
La Vallière luuli alkavansa ymmärtää.
– Kas! – ajatteli hän; – en olisi uskonut herra Fouquetin niin halukkaasti tavoittelevan uuden hovisuosion kannatusta!
Ääneen hän lausui:
"Teidän ystävyytenne, monsieur? Te tarjoatte minulle ystävyyttänne? Mutta sehän on todella minulle suuri kunnia, ja se ilahduttaa mieltäni erityisesti."
"Minä tiedän, mademoiselle", vastasi Fouquet, "että herran ystävyys esiintyy loistavampana ja haluttavampana kuin palvelijan; mutta vakuutan teille, että jälkimmäinen tahtoo olla yhtä vakaa ja uskollinen sekä ehdottomasti omista pyyteistä kieltäytyvä."
La Vallière kumarsi; yli-intendentin äänessä ilmenikin todellista