Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
kuninkaan nimenomainen käsky voisi saada mieheni hievahtamaan. En sitäpaitsi luule, että ainoastaan me olemme etääntyneet näin loitolle. Kuulen askeleita ja puheensorinaa."
Näin sanoen Fouquet kääntyi ja avasi kepillään tiheän lehvistön, joka oli hänen tiellään. Aramiksen katse tunkeutui aukkoon samalla kertaa kuin yli-intendentinkin.
"Nainen!" supatti Aramis.
"Mies!" säesti Fouquet.
"La Vallière!"
"Kuningas!"
"Kas vain", sanoi Aramis, "tietäneekö kuningaskin teidän luolanne? Se ei minua ihmetyttäisi; hän näkyy olevan varsin säännöllisissä väleissä Fontainebleaun sinipiikoihin."
"Eipä väliä", tuumi Fouquet, "menkäämme sinne kuitenkin. Jos luola on hänelle tuntematon, niin katsomme, miten hänen käy; jos hän sen tietää, niin voimme hänen tullessaan pujahtaa tiehemme, sillä sinne johtaa kaksi aukkoa."
"Missä se siis nyt on?" kysyi Aramis; "sade alkaa jo valua lehvien välitse."
"Olemme paikalla."
Fouquet siirsi syrjään muutamia oksia, ja näkyviin tuli syvä kallionkolo, joka luonnontilassaan oli kokonaan kanervien, murattien ja tuuheina riippuvien tammenlehvien peittämä.
Fouquet näytti tietä. Aramis seurasi, mutta katsahti taaksensa juuri luolaan astuessaan.
"Ohoo", sanoi hän, "nuo poikkesivatkin metsään ja tulevat tänne päin."
"No, luovutamme sitten paikkamme heille", virkkoi Fouquet hymyillen ja vetäen Aramista viitasta; "mutta vielä en usko kuninkaan tuntevan luolaani."
"He tosiaan näkyvät vain etsivän tuuheampaa puuta", huomasi Aramis.
Kuningas nimittäin katseli ilmaan eikä ympärilleen. Hän oli ottanut la Vallièren käsivarren kainaloonsa ja piteli tytön kättä omassaan. Neitonen alkoi liukahdella kosteassa ruohossa. Ludvig tähysti vielä tarkemmin tienoota ja keksi valtavan, tuuhealehtisen tammen, jonka suojaan hän vei la Vallièren.
Tyttöparka katseli ympärilleen; hän näkyi sekä pelkäävän että toivovan, että joku seuraisi heitä. Kuningas asetti hänet seisomaan selin runkoa vasten, jonka laaja, lehvien suojaama ympärys oli niin kuiva kuin ei parhaillaan olisikaan tulvimalla satanut. Itse jäi Ludvig avopäin seisomaan hänen eteensä. Kotvasen kuluttua oksat siivilöitsivät muutamia vesipisaroita valahtamaan kuninkaan otsalle, mutta tämä ei sitä huomannut.
"Oi, sire!" virkahti la Vallière, työntäen kuninkaan hattua. Mutta hallitsija vain kumarsi, itsepintaisesti kieltäytyen panemasta sitä päähänsä.
"Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme", kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.
"Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he keskenään haastavat", kuiskasi Aramis vastaan.
He vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi:
"Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän levottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin teidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette alttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?"
"Ei, sire."
"Mutta te värisette?"
"Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla poissaoloni tulkitaan pahoin."
"Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja kuunnelkaa, – voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?"
Ukkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan.
"Sitäpaitsi", jatkoi kuningas, "tässä ei ole sijaa pahoille puheille. Ettekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin seurassa?"
"Se on totta, sire", vastasi la Vallière, "ja se on minulle hyvin suuri kunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä."
"Kenen puolesta sitten?"
"Teidän, sire."
"Minun, mademoiselle?" sanoi kuningas hymyillen. "En käsitä teitä."
"Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui prinsessan luona?"
"Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain pitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja…"
"Sire", keskeytti la Vallière, "sade valuu päällenne, ja teidän majesteettinne on yhä avopäin."
"Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle."
"Oi", huudahti la Vallière hymyillen, "minä olen maalaistyttö, tottunut juoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla tahansa. Vaatteeni taasen", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen musliinipukuunsa, "eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän majesteettinne näkee."
"Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta saatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan keimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena."
"Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan, että minä en kykene loistelemaan."
"Miten niin?"
"Varojen puutteessa vain", ilmaisi la Vallière hymyillen.
"Tunnustatte siis rakastavanne koreutta", elähtyi kuningas.
"Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki, mikä on minulle liian korkealla…"
"Onko teille yhdentekevääkö?"
"On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä."
"Ja minusta, mademoiselle", lausui kuningas, "teillä ei ole hovissani sitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi kerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne menestyksen edistämisen."
"Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua oli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat olleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu töittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella kuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen tilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin se on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa."
"No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle on suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän osaltanne."
"Ei, sire", huudahti la Vallière kiihkeästi, "suvaitkaa jättää kaikki ennalleen."
"Mitä, mademoiselle! Kieltäydyttekö siitä, mitä olen velvollinen ja halukas tekemään hyväksenne?"
"Minulle riittää yltäkyllin se kunnia sire, että sain liittyä Madamen seurueeseen."
"Mutta jos kieltäydyttekin omasta puolestanne, niin ottakaa ehdotukseni vastaan edes omaistenne tähden."
"Sire, teidän jalomielinen aikomuksenne häikäisee ja peloittaa minua, sillä osoittaessanne armollisuutta sukuani kohtaan teidän majesteettinne toimittaa meille kadehtijoita ja itsellenne vihollisia. Jättäkää minut syrjäisyyteeni, sire, jättäkää minulle se onnekas tyydytys, että tunteissani ei voi olla itsekkyyttä."
"Ah, tuo on ihailtavaa puhetta!" huudahti kuningas.
"Totta kyllä", kuiskasi Aramis Fouquetin korvaan; "sellaista ei Ludvig liene tottunut kuulemaan."
"Mutta", vastasi Fouquet, "entä jos tyttö antaa samanlaisen vastauksen minun kirjeeseeni?"
"No", tyynnytti Aramis, "älkäämme tehkö ennakkopäätelmiä, vaan odottakaamme loppua."
"Ja sitäpaitsi, hyvä herra d'Herblay", lisäsi yli-intendentti, joka ei luonnostaan ollut taipuvainen uskomaan tuollaisia tunteenpurkauksia ihan kirjaimellisesti, "epäitsekkyys kuninkaitten edessä on useinkin viisaasti