Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
Minulla on siis kunnia sanoa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että sinipiiat mieluimmin asustavat ontoissa tammissa. Ja ollen jumalaistaruston ihanimpia olentoja he suosivat hyvin korkeita puita, suurimpia, mitä metsästä löytävät."
Ikäänkuin läpikuultavan harson alta antoi tämä esipuhe aavistaa kuuluisaa Kuninkaan tammen tarinaa, joka oli edellisenä iltana herättänyt niin suurta kohua. Monet sydämet heti sykähtelivätkin ilahduksesta tai levottomuudesta, ja ellei de Saint-Aignanilla olisi ollut kirkas ja kaikuva ääni, olisi sitä pamppailua voinut kuulla.
"Kyllä sitten Fontainebleaussa on sinipiikoja", virkkoi Madame aivan tyynellä äänellä, "sillä minä en ole missään nähnyt komeampia tammia kuin kuninkaallisessa puistossa."
Nämä sanat lausuessaan hän katsahti suoraan de Guicheen, ja nyt ei tälle jäänyt mitään valittamisen syytä kuten saadessaan edellisen silmäyksen, jonka muistamme säilyttäneen rahtusen epämääräisyyttä, mikä on hyvin tuskallista niin rakastavalle sydämelle.
"Aivan oikein, madame, Fontainebleausta minä aioinkin teidän kuninkaalliselle korkeudellenne puhua", selitti de Saint-Aignan, "sillä se metsänneito, jonka tarina kiinnittää mieltämme, asuu hänen majesteettinsa linnan puistossa."
Kaikki oli valmista, toiminta alkoi: ei kuulijoilla enempää kuin kertojallakaan ollut enää peräytymisen varaa.
"Kuunnelkaamme", virkkoi Madame, "sillä kertomuksella ei luullakseni ole ainoastaan kaikkea kansantarinan viehätystä, vaan varsin nykyaikaisen selostuksenkin arvo."
131.
Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta
"Minun on aloitettava alusta", sanoi kreivi. "No, somassa olkikattoisessa majassa Fontainebleaussa asustaa paimenia. Muuan näistä on nimeltään Tircis, ja hänelle kuuluu hyvin laajat alueet isiensä perintönä. Tircis on nuori ja kaunis ja asemaltaan paimenista ensimmäinen, joten häntä voipikin sanoa heidän kuninkaakseen."
Keveä hyväksymisen sorina rohkaisi puhujaa, joka jatkoi:
"Hän on yhtä voimakas kuin miehuullinenkin. Kukaan ei ole taitavampi villipetojen pyynnissä, ei kukaan viisaampi neuvotteluissa. Kun hän ohjaa hevosta perintötilustensa kauneilla kentillä tai johtaa alaisiaan paimenia taito- ja voimakisoihin, luulisi Mars-jumalan heiluttavan keihästään Trakian tasangoilla, tai pikemminkin pitäisi häntä Apollona, päivän jumalana, kun tämä säihkyvillä tulinuolillaan valaisee maata."
Kreivin vertauksellinen kuvaus kuninkaasta ei todellakaan ollut huonosti valittu alkulause, ja hyvin se tehosikin läsnäolijoihin, jotka sekä velvollisuudesta että ihastuksesta ilmaisivat suosiotansa huumaavalla kättentaputuksella. Hyvillään näkyi olevan kuningaskin, jota hienotuntoinen ylistys aina miellytti eikä pikku liiallisuuksiinkaan menevänä usein pahoittanut. De Saint-Aignan pitkitti:
"Mutta, mesdames, Tircis paimen ei ole pelkissä kilpakisoissa saavuttanut sitä mainetta, joka hänestä on tehnyt paimenten kuninkaan."
"Fontainebleaun paimenten", tokaisi kuningas hymyillen Madamelle.
"Oh", huudahti Madame, "runoilija käyttää Fontainebleaun nimitystä mielivaltaisesti! Minä sanoisin: koko maailman paimenten."
Kuningas unohti puolueettoman kuuntelijan osan ja kumarsi.
"Tämän kuninkaan ansiot", haastoi Saint-Aignan imartelevan sorinan keskellä, "ilmenevät vielä loistavammin kaunotarten parissa. Hän on paimen, jonka sielu on yhtä herkkä kuin hänen sydämensä on puhdas. Hän kykenee lausumaan kohteliaisuuden vastustamattoman tenhoavasti, hän osaa rakastaa niin hienotuntoisesti, että se lupaa suloisille ja onnellisille valloitetuille mitä kadehdittavimman osan. Hän ei milloinkaan esiinny varomattomasti, ei aiheuta ikävyyksiä. Ken vain on nähnyt Tirciksen ja kuullut hänen puhuvan, pitää hänestä heti; ken häntä rakastaa ja voittaa hänen rakkautensa, on kohdannut onnensa."
Tässä Saint-Aignan piti pikku pysähdyksen, nauttiakseen ylistelyn riemua, ja vaikka tämä kuvaus olikin hullunkurisen korkeapiirteinen, oli se saavuttanut suosiota varsinkin muutamien korvissa, joista paimenen ansioita ei suinkaan ollut liioiteltu. Madame viittasi puhujaa jatkamaan.
"Tirciksellä", sanoi kreivi, "oli uskollinen toveri tai pikemmin harras palvelija nimeltä… Amyntas."
"Kas, antakaapa nähdä Amyntaksen muotokuva!" virkahti Madame veitikkamaisesti. "Te olette niin etevä piirtelemään, herra de Saint-Aignan!"
"Madame…"
"No, no, kreivi de Saint-Aignan, älkäähän vain uhratko Amyntas-parkaa!
En antaisi sitä teille koskaan anteeksi."
"Madame, Amyntas on liian halpa-arvoinen varsinkin Tirciksen rinnalla, ansaitakseen minkäänlaista vertaamisen kunniaa. Muutamien ystävien laita on kuten niiden vanhan ajan orjien, jotka hautauttivat itsensä elävinä herransa jalkojen juureen. Tirciksen jaloissa on Amyntaksen oikea paikka; muuta hän ei pyydäkään, ja jos joskus kuninkaallinen sankari…"
"Kuninkaallinen paimen, tarkoittanette?" huomautti Madame, ollen nuhtelevinaan herra de Saint-Aignania.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on oikeassa, minä erehdyin", myönsi hovimies. "Jos sanon, paimen Tircis suvaitsee toisinaan nimittää Amyntasta ystäväkseen ja avata hänelle sydämensä, niin se on verraton suosio, jota jälkimmäinen pitää suurimpana onnenaan."
"Kaikki tuo", keskeytti Madame, "osoittaa Amyntaksen ehdotonta kiintymystä herraansa, vaan ei anna kuvaa Amyntaksesta itsestään. Älkää häntä kylläkään imarrelko, kreivi, mutta kuvailkaa hänet kuitenkin, kun tahdon saada hänestäkin oikeata käsitystä."
De Saint-Aignan teki työtä käskettyä, kumarrettuansa ensin syvään hänen majesteettinsa kälylle.
"Amyntas", selitti hän, "on Tircistä hiukan vanhempi. Luonto ei ole ollut tällekään paimenelle aivan tyly; sanotaanpa, että runottaret ovat suvainneet hymyillä hänen syntyessään niinkuin Hebe myhäilee nuoruudelle. Hän ei kunnianhimoisesti kaipaa loistoa, hän tavoittelee rakkautta, ja ehkeipä hän siihen olisikaan ansioton, jos hänet oikein tunnettaisiin."
Viime sanat, joita seurasi hurmaava silmänisku, osoitti hän suoraan neiti de Tonnay-Charentelle, joka kesti hyökkäyksen värähtämättä. Mutta viittauksen kainous ja nokkeluus olivat tehneet hyvän vaikutuksen. Amyntas poimi sen hedelmät suosionosoituksina, joille itse Tircis antoi merkin suopealla nyökkäyksellä.
"No niin", kertoi de Saint-Aignan, "Tircis ja Amyntas kävelivät eräänä iltana metsässä haastellen sydänsurujaan. Huomatkaa, mesdames, että tämä on jo sinipiian kertomusta, sillä mitenkäpä muutoin tiedettäisiin, mitä Tircis ja Amyntas – maailman hienotuntoisimmat ja vaiteliaimmat paimenet – puhuivat? Näin he saapuivat metsään tiheimpään keskukseen, siellä vapaammin uskoakseen huolensa toisilleen. Mutta yhtäkkiä heidän korviaan hipaisi puheen sorina."
"Ahaa!" kuiskittiin kertojan ympärillä. "Nytpä tuleekin jännittävää."
Tässä kohdassa Madame sotajoukkoaan tarkastavan valppaan kenraalin tavoin rohkaisi silmäniskulla Montalaisia ja de Tonnay-Charentea, joiden hän huomasi horjuvan ponnistuksesta.
"Nämä sulosointuiset äänet", jatkoi de Saint-Aignan, "olivat muutamien paimentyttöjen, jotka myöskin olivat tahtoneet nauttia vilpoisesta siimeksestä ja tietäen paikan syrjäiseksi, melkein luoksepääsemättömäksi, olivat kokoontuneet sinne vaihtamaan mielipiteitänsä paimentelusta."
Lause aiheutti tavattoman naurunremahduksen ja nostatti melkein huomaamattoman hymyilyn kuninkaan kasvoille, hänen vilkaistessaan Tonnay-Charenteen.
"Metsänneito vakuuttaa", puhui Saint-Aignan edelleen, "että paimentyttöjä oli kolme, kaikki nuoria ja kauniita."
"Heidän nimensä?" kysyi Madame tyynesti.
"Heidän nimensä!" huudahti de Saint-Aignan, kavahtaen tästä varomattomuudesta.
"Niin, olettehan nimennyt paimenenne; esitelkää meille jotenkuten paimentytötkin."
"Voi, madame, minä en ole keksijä, en mikään trubaduuri