Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
nainen lausuu teidät puhdistetuksi, kreivi, kunhan vain ilmoitatte meille senkin salaisuuden."
"He olivat nimeltään Philis, Amaryllis ja Galatea."
"Kas vain! Odotuksesta ei ollut vahinkoa", virkkoi Madame, "sillä siinäpä on kolme sievää nimeä. Nyt heidän kuvansa?"
De Saint-Aignan teki taas liikkeen.
"Edistykäämme toki järjestyksessä, pyydän, hyvä kreivi", jatkoi Madame. "Eikö teidänkin mielestänne, sire, meidän ole ensin saatava paimentyttöjen kuvat?"
Kuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea suurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin vaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin ehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja piirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi viehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille luvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat.
"No, olkoon menneeksi!" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja hän aloitti.
"Philis", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin niinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa taisteluasentoon, "Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni, ei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain paimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin paholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa kaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun lailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa perhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan pyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa häntä verkkoonsa."
Kuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin, joka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de Saint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta henkilöstä.
"Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?" kysyi prinsessa.
"Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi vielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän kuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja senvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis."
"Samapa se, herra de Saint-Aignan", myöntyi Madame; "me olemme tarkkaavaisia."
"Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea ikänsä", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, "ole kahtakymmentä saavuttanut."
Neiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa rypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen kasvoillaan.
"Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan kuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä. Pikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja jumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se vain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin viinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan säälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen jousensa ja silmäinsä tielle."
"Sitä häijyä paimentyttöä!" huudahti Madame. "Eiköhän hän jonakuna päivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti sinkauttelee oikeaan ja vasempaan?"
"Se on kaikkien paimenten toivomus", virkkoi de Saint-Aignan.
"Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?" huomautti Madame.
"Paimen Amyntas on niin ujo", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan sävyynsä, "että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan saanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään pohjukkaan."
Hyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen paimenesta.
"Entä Galatea?" kysyi Madame. "Odotan kärsimättömästi saavani nähdä niin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan sen valmiiksi silmäimme edessä."
"Madame", virkkoi de Saint-Aignan, "suuren Vergilius Maron rinnalla on nöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana tahdon tehdä parhaani."
"Me kuuntelemme", sanoi Madame.
De Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan.
"Maidonvalkoisena", virkkoi hän, "kullankellertävänä kuin kypsyneet tähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy silloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään toveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille. Kauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy vieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän rypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko suruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi vaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä", lopetti Saint-Aignan, "varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko maailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä, onnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä rakkaudellaan jumalaoittaa!"
Kuunnellessaan tätä kuvausta Madame tyytyi runollisimmissa kohdissa ilmaisemaan hyväksymisensä muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli mahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan taitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen ollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut sitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de Saint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan paimenista jokseenkin nopealla siveltimellä.
Seurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli tyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan vivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen suosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen palkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas ja muu seurue.
Syntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti.
"No, sire", kysyi hän, "mitä teidän majesteettinne sanoo näistä kolmesta muotokuvasta?"
Kuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin avuksi.
"No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar", vastasi hän.
"Minä pidän enemmän Philiksestä", virkkoi Monsieur. "Hän on hyvä ja reipas, melkeinpä poikamainen metsänneito."
Ja jokainen alkoi nauraa.
Tällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi veren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa.
"No", tiukkasi Madame, "mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?.."
Mutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään vereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä.
"Madame", ilmoitti hän lyhyeen, "nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen sydäntensä pikku taipumukset."
"Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön puro", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti kertojaa.
"He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute tietää sydämen kuolemaa."
"Joten he päättivät…?" kysyi Madame.
"Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava."
"Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?"
"Valitsemisen ehdon", selitti de Saint-Aignan. "Minun on vielä lisättävä – toistan sinipiian sanoja – , että yksi paimentytöistä, luullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan hän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua sydämeensä saakka."
"Amyntaksen vai