.
Читать онлайн книгу.
ne asiat sikseen jo", sanoi Ludvig.
"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.
"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.
"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta.
Nimeksi sopii Vedenneito ja Sinipiika; se varmaankin miellyttää Madamea."
"Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin", jupisi kuningas. "Luet minulle sitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta, Saint-Aignan", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, "sen iskun arvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!"
Juuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen, kuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi kunnioittavasti syrjään.
"Sisään!" käski kuningas.
Palvelija raotti ovea.
"Mitä tahdotaan?" tiedusti Ludvig.
Palvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua.
"Hänen majesteetilleen", ilmoitti hän.
"Keltä se on?"
"En tiedä; sen toi eräs vartioupseeri."
Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija antoi kirjeen hänen käteensä. Ludvig lähestyi kynttilöitä, avasi kirjeen, silmäsi allekirjoitusta ja huudahti hiljaa. Saint-Aignan katsoi sopivaksi astua lähemmä. Kuningas antoi palvelijalle merkin poistua.
"Oh, hyvä Jumala!" äännähti hän sitten lukiessaan.
"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" kysyi Saint-Aignan levittäen sylinsä.
"En, en, Saint-Aignan, – mutta luehan!"
Hän ojensi kirjelmän kreiville, jonka katse heti suuntausi allekirjoitukseen.
"La Vallière!" huudahti hän. "Hoo, sire!"
"Lue, lue!"
Ja Saint-Aignan luki:
'Sire, suokaa anteeksi tunkeiluni ja se muodollisuuksien syrjäyttäminen, jota osoitan lähettäessäni tämän kirjeen, – joutuisuutta tavoittaessani tuntuu minusta kirjelmä nopeammalta kuin säännönmukainen anomus. Olen tullut asuntooni murtuneena tuskasta ja toivottomuudesta, sire, ja rukoilen teidän majesteettianne armollisesti myöntämään minulle audienssin, saadakseni kertoa kuninkaalleni totuuden.
Louise de la Vallière.'
"No?" kysyi kuningas, ottaen kirjelmän ällistyneeltä kreiviltä takaisin.
"No?" kertasi Saint-Aignan.
"Mitä tästä ajattelet?"
"En oikein tiedä…"
"Mihin suuntaan?"
"Sire, pienoinen on kuullut ukkosen jyrisevän, ja hänet on varmaankin pelko vallannut."
"Mitä pelättävää hänellä olisi?" kysyi Ludvig ylväästi.
"Dame, tokihan sentään, sire! Teidän majesteetillanne on montakin syytä julmistumiseen noin häijyn pilanteon toimeenpanijoille, ja teidän majesteettinne hyvä muisti on ikuisena uhkana johtunut ajattelemattoman impyen mieleen."
"Minä en näe asiaa siinä valossa, Saint-Aignan."
"Kuninkaan täytyy nähdä paremmin kuin minä."
"No niin, minä olen huomaavinani näissä riveissä murhetta, ahdinkoa, ja kun muistelen muutamia piirteitä äskeisestä kohtauksesta Madamen luona, niin…"
Kuningas ei jatkanut lausettaan loppuun.
"Niin teidän majesteettinne antaa puheillepääsyn", täydensi hovimies; "se tässä kaikessa on selvintä."
"Teen paremminkin, Saint-Aignan."
"Mitä aiotte, sire?"
"Ota viittasi."
"Mutta, sire…"
"Tiedät kai, missä Madamen seuranaisten huoneisto on?"
"Hyvin!"
"Ja miten sinne voi päästä?"
"Kah, sitä en."
"Mutta tunnethan toki jonkun, jolla on pääsy?"
"Teidän majesteettinne on totisesti jokaisen hyvän aatoksen alkulähde."
"Keksit keinon?"
"Niin, tunnen nuoren miehen, joka on likeisissä väleissä erääseen tyttöön."
"Hovineitoon?"
"Niin, sire, hovineitoon."
"Tonnay-Charenteenko?" kysyi Ludvig hymyillen.
"Ei, valitettavasti; tytön nimi on Montalais."
"Entä miehen?"
"Malicorne."
"Hyvä! Ja voitko luottaa hänen apuunsa?"
"Luullakseni, sire. Hänellä kyllä on joku avain… Ja jos on, niin sitä saa lainaksi, sillä minä olen vastikään tehnyt hänelle palveluksen."
"Oivallista. Lähtekäämme!"
"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."
Kuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi tältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään.
133.
Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan
De Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän Madamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla palvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin luona.
Kymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien hämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään osaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista, joilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti.
"Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?"
"Niin."
"Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä tarkoituksessa sitä pyydätte."
"Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään selitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen pelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen palveluksen itselleen."
"Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä nukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen rehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään."
"Uskokaa, hyvä herra Malicorne", intti de Saint-Aignan, "että jos minulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin."
"Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti de Montalaisin luo."
"Miksi?"
"Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut muurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka häntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille hänen kammionsa oven, sen myöntänette!"
"Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä avainta pyydän?"
"Kenen tähden sitten?"
"Hän ei tietääkseni asu yksinään?"
"Ei kylläkään."
"Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?"
"Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren kuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen avaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta pyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi."
"No, antakaa sitten minulle se avain,