Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli inhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille henkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden oli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle kunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko vastaisuudeksi.
Siihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut hovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen ilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty.
Se ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut Mazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan ihmisenä.
Jos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin hän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua heidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten puijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta sellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, – sen suurempaa häpeää ei voinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä mieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa perusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, – ei käynyt nuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi mitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen arkaan kohtaan. Äkäillä naisille, – mikä nöyryytys, etenkin kun jälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei olisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi sekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki saanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan siekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja leivälle!
Mutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää hallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia ja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen – se ei ollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin. Oli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä sävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea ystävättärenä. Ystävättärenä!.. No, miksei?
Prinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä menetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen asemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen kuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä kieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä sukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa suojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: "Älkää pelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien yläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä kaikilta, tunnonvaivoiltakin?" Nuori nainen oli totellut kuninkaan sanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti uhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi uskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli paljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa rakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa.
Mutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä vammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja, ja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen – juuri kiukutellessaan noiden kolmen neitosen hävyttömyydestä – tunnustettava itselleen, että hän oli antanut la Vallièren intomielisen lauselman hivellä sielunsa sisintä: hän oli uskonut kohdanneensa puhtaan rakkauden, joka ilman minkäänlaisia pyyteitä oli kiintynyt vain mieheen, ja hänen sielunsa – nuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan – oli elähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten paljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa kehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa yhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa kuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin toinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä tunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt hämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut voinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus ei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus miestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi, jota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä syntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame olikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi kaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa kuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta, jonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa mikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa.
Jo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä määrin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli haaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen häntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli huolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma tahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen minuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen unelmoimiseen.
Se oli tosiaan aivan liian hullua.
Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet, viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.
Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.
"Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän.
Kreivi teki kysyvän liikkeen.
"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?"
"Sire…" ankkasi keikari.
"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!"
"Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä: tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää."
Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen takia.
"Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät. Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan sydämeemme."
"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen…"
"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee, niin… se oli…"
Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:
"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen rakastavankin toista."
"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän majesteetillenne."
"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti