Minunkin tyttäreni voittais varmaan

      Tarina tuo. Brabantio hyvä, parhaaks

      Nyt kääntäkäätte mit' on rikottu:

      Parempi miekan tyngell' otella

      Kuin käsin paljain.

                          Pyydän, häntä kuulkaa;

      Jos puolekskin hän kosineensa myöntää,

      Periköön ikisurma mun, jos miestä

      Ma vielä soimaan. – Tule tänne, daami;

      Täss' oiva seurassa ket' enimmin

      Sun kuulla tulee?

                        Kunnon isääni.

      On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä.

      Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän,

      Ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo

      Elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni

      Olette herra, sillä tyttärenne

      Min' olen. Mutta täss' on puolisoni.

      Sen verran kuuliaisuutta kuin äitin'

      Osoitti teille, kun hän teitä katsoi

      Paremmaks isää, samaa minun tulee

      Osoittaa maurille, mun herralleni.

      Jumala kanssanne! – Mun työn' on tehty.

      Nyt valtatoimiin, jos niin suvaitsette.

      Parempi ottolaps kuin oma siitos! —

      Lähemmäks, mauri! Sydämestän' aivan

      Täss' annan sulle, minkä sydämestä

      Sult' epäisin, jos sull' ei jo sit' oisi. —

      Ja sinä, helmi, mitä sinuun tulee,

      Iloitsen, ett'ei toist' ole lasta mulla;

      Sun pakos mun niin julmaks saattais, että

      Sen löisin kahleisiin. – Mun työn' on tehty.

      Puhua mun nyt suokaa puolestanne

      Ja tehdä tuomio, joka portaan lailla

      Nuo lempiväiset suosioonne saattaa.

      Mit' ei voi auttaa, turha sit' on surra,

      Pahinta kokenutt' ei mikään murra.

      Tuhoa mennyttä ken vaikertaa,

      Se uuden tuhon niskoillensa saa.

      Mit' ei voi kovan onnen kourist' estää,

      Parasta pilkaten sen herjat kestää.

      Varasta nauramalla varkaan ketät,

      Mut joutavia surren itses petät.

      Siis Kypron meiltä vieköön turkkilainen,

      Sit' ei hän saa, jos nauraa voimme vainen.

      Se tuomion hyvin kantaa, jok' ei siitä

      Muut' itselleen kuin lohdutusta niitä.

      Mut sitä tuomio ja suru painaa,

      Ken tuskain hinnaks kärsimystä lainaa.

      Kaksmieliset on moiset lausumat,

      Sokuriksi ja sapeks kelpaavat.

      Mut sanat sanoj' on; en koskaan kuullut,

      Ett' ehjäks sydän korvan kautt' on tullut.

      Nöyrimmästi pyydän, että nyt käymme valtiotoimiin käsiksi.

      Turkkilainen lähestyy suunnattomilla voimilla Kypron saarta. – Te, Othello, tunnette parhaiten paikan varustukset, ja vaikka meillä siellä on maaherrana erittäin kyvykkääksi tunnustettu mies, niin kuitenkin yleinen mieli, tuo tapausten yksinvaltainen haltijatar, pitää teidät paljon luotettavampana. Teidän täytyy siis hyväntahtoisesti hämmentää uuden onnenne kirkkaus ryhtymällä tähän karkeaan ja myrskyiseen toimeen.

      Totunnan hirmuvalta, jalot herrat,

      On sodan pii- ja teräsvuoteen mulle

      Pehmeimmäks höyhenpatjaks tehnyt. Myönnän,

      Ett' iloisuuden luontevan ja raittiin

      Tuo mulle vastukset, ja valmis olen

      Nykyiseen sotaan turkkilaista vastaan.

      Kumartain nöyräst' anon senaatilta

      Vaan kelpo huolenpidon vaimostani,

      Sopivan asunnon ja elintarpeet

      Ja moista mukavuutta sekä seuraa,

      Kuin hänen säätyyns' sopii.

                                  Isän luona,

      Jos suvaitsette.

                       Ei, sit' en ma tahdo.

      En minäkään.

                   En minäkään. En siellä

      Asua tahdo; vaivaks olis hälle

      Alati mua nähdä. Armas dogi,

      Lempeihin korviin pyyntön' ottakaa

      Ujoudelleni avuks tullen suokaa —

      Äänenne mulle turvakirjaksi.

      No, mitä tahdotten te, Desdemona?

      Rakastuin mauriin elääkseni hälle:

      Sen kohtaloni tuima äkkimyrsky

      Julistakohon julki. Puolisoni

      Noill' avuillaan juur' sydämmeni voitti.

      Othellon kasvoissa ma sielun näin,

      Ja hänen maineelleen ja urhoudelleen

      Pyhitin onneni ja sydämeni.

      Jos minä, hyvät herrat, rauhan koina

      Kodissa oljeksin, kun hän käy sotaan,

      Jään lemmen juhlatapoja ma vaille

      Ja armaan poissa-olless' aikaa raskast'

      Elellä saan. Mun suokaa mennä mukaan.

      Ma pyydän, myöntykää! Hän tahtons' saakoon.

      En tätä rukoile, sen taivas tietköön,

      Himoille kulkkulaen kutkukkeeksi

      Tai veren tyydykkeeks, tuon nuorten hurman,

      Jok' itsessäni jo on lauhtunut;

      Vaan suloiseksi mielinouteeks hälle.

      Varjelkoon taivas teitä luulemasta,

      Ett' tarkin, suuren työnne laiminlöisin

      Siks että hän mua seuraa! Ei, jos lemmen,

      Tuon löyhkäsulan, hääreet hekumallaan

      Niin