Faust I. Иоганн Вольфганг фон Гёте
Читать онлайн книгу.
aamu-aurinko nousi nuori runoilija tälle iloisalle, raikkaalle, vapaahenkiselle hoville, jonka päätoimina oli huvitukset ia kaunotaide. Hän pääsi ruhtinaan mitä lähimpään ystävyyteen, jopa kohosi pienen herttuakunnan tärkeimmäksi virkamieheksi, jonka ylitarkastuksen alle pantiin vuorikaivokset, sotalaitos, metsänhoito y.m. Hän oli herttuan "oikea käsi" kaikissa toimissa. Yhdessä he huvittelivat ja hulluttelivat vallattomassa poikamaisuudessa, yhdessä he myös hoitivat hallitusta ja ahkeroivat kansan parasta. Näin kului 10 vuotta, jolloin syrjäisempi saattoi luulla Göthen ihan kyltyneen runoihin ja runottariin. Eipä niin kuitenkaan ollut. Tosin runoilus paljon sai väistyä käytöllisten tointen tieltä, mutta eipä hän sittekään antanut runojan hukkua hovimieheen. Päinvastoin käytöllisestä elämästä valui Göthelle runsas runouden lähde. Hän kasaili aineksia tuleviin rakennuksiin. Virkamatkoillaan hän tuli tarkemmin tutkineeksi luontoa ja sen ilmiöitä; ihmisvilinässä hän oppi oivaltamaan elämää ja sitä oikein kuvailemaan. Varsinkin hänen sydämellinen seurustelunsa älykkään rouva von Steinin kanssa verrattomin määrin kehitti hänen henkeään, elvytti hänen tunne-elämäänsä. Pait' sitä hän ei lakannut itse asiassa runoja sepittämästä. Hoviteateria varten valahti häneltä tuon tuostakin näytelmiä, jos kohta osaksi vähänarvoisempia. Paraat niistä ovat: "Die Geschwister", "Triumph der Empfindsamkeit", jossa sukkelasti pilkataan Weltschmerz'iä, raikas "Jery u. Bately", suloinen vesi- ja metsänäytelmä "Die Fischerin" y.m. Lisäksi hän silloin suunnitteli ja alusteli tai kirjoittelikin suurimpia mestariteoksiaan, jotka myöhemmin ilmestyivät.
Syksyllä 1786 lähti hän kuuluisalle Italian matkalleen, josta hän kahden vuoden päästä palasi "taiteellisesti uudestisyntyneenä." Italia on historian, kirjallisuuden, maalauksen, musiikin kotimaa; joka askeleella kohtaapi mitä ihanimpia muinaisjäännöksiä ja suurenlaisia raunioita – aiheita historioitsijalle ja taideniekalle. Mutta omituista Göthen luonteessa oli, että hän ei oivaltanut historian henkeä; ihanimpain muinaisjäännösten ohitse hän kulki kylmänä. Häntä ihastutti vaan Italian ihana luonto ja ilmasto, sen tumman sinervä atsuritaivas, sen meri, sen vehmas kasvisto, sen taideaarteet, mikäli nää välittömästi kuvastelivat luontoa ja raikasta elämää. Mahtavain raunioiden kesken Rooman vallan ajalta tutki Göthe kasvien ja kukkasten elämää, tai harrasti geologiaa ja meteorologiaa. Roomassa valtasi häntä suuri taide-into; hän kävi kirkot ja galleriat, jopa alkoi itsekin piirustaa, toki ilman menestystä. Runoja hän ei suuresti sepittänyt tällä matkalla, mutta hänelle selveni hänen oma henkensä. Hän huomasi olevansa yksinomattain runoniekka ja heitti pois kaikki sivuharrastukset, paitsi luonnontieteet, joita hän kiihkeästi rakasti elämänsä loppuun asti ja joita hän muutamilla tärkeillä keksinnöillä on melkoisesti vienyt eteenpäin. Runous-oppi ja runoilus pääsivät sopusointuun. Alusta asti oli hän ollut objektiivinen; tälle suunnalle antoi Italia uutta elvykettä, kun hän näki saman suunnan vallitsevan antiikin paraissa teoksissa. Sepä häntä elävästi viehätti, se tuli hänenkin opikseen. Mitä hän itse oli hengissään tavoitellut, sen näki hän Italiassa toteuneena. Hän tahtoi esittää luonnon ja elämän niin kuin ne ovat, ja niin oli antiikikin tehnyt. Itse sanoo hän: "kaikki taantuvaiset ja hajoomaisillaan olevaiset ajat ovat subjektiivisia; mutta kaikkein edistyväin aikain suunta on objektiivinen. Henki, joka pyrkii eteenpäin ja luo suurta, ei sukellu itseänsä miettimään – se on kivulloisuutta."
Italian matkalla valmistui "Ifigenie" ja "Egmont"; siis niistä sananen. – Ifigenien aine on muinaiskreikkalainen, mutta henki ja luonteet ovat uutta. Tyyni rauha ja verraton sulosointu helisee kautta tämän kauniin näytelmän, joka paremmin on lyyrillinen laulu, kuin näytelmä. Ristiriidat eivät selvene ulkonaisten tointen tyrskyssä, vaan henkilöiden sydämissä. – Mitä "Egmont'iin" tulee, niin tuskinpa lienee teosta, jota vastaan kritiikillä on niin paljon sanomista ja joka sittekin on niin kaikkien lemmikki, kuin tämä. Siltä puuttuu draaman alkuehto: voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa, vaan kyllä pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä viehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon Egmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka ikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.
Sydän ikävissään palasi Göthe onnensa maasta Weimariin, missä ihmiset ja olot nyt tuntuivat hänestä varsin ikäviltä ja jokapäiväisiltä. Tosin herttua vapautti hänet käytöllisistä virkatoimista, niin että ainoastaan teateri, taiteet ja tieteet jäivät hänen hoitoonsa, mutta sittekin runoja aina ikävöi unelmainsa maata Italiaa. Väli rouva Steinin kanssa rikkui. Sen sijaan sai Göthe uuden nais-idealin, hilpeän, luonikkaan Christina Vulpiuksen, jonka hän vanhoilla päivillään otti lailliseksi vaimokseen. Tämä lempi innostutti häntä sepittämään m.m. onnistuneet "Römische Elegien." Pian ilmestyi Tasso, joka myös on viehättävän kaunis, mutta draamana heikko. Siinä kuvaillaan onnettoman runoilijan sieluntaisteluja ja hyrskiviä tunteita kanssapuheen, mutta ei toiminnan muodossa. Omituista on, että Weimarin henkilöitä ja oloja viljalta piilee tässä näytelmässä; niinpä Tasso on osaksi itse Göthe. Mitä tunteita Ranskan vallankumouksen suuret tapaukset Götheen vaikutti, ne hän kuvaili muutamiin vähäarvoisempiin teoksiin, esm. "Der Grosscophta"; "der Bürgergeneral", "die Aufgeregten" y.m.
V. 1795 alkaa se merkillinen aikakausi, jolloin hän solmi ystävyyttä Schillerin kanssa. Itse hän sanoo tästä liitosta: "minulle se oli uusi kevät, jossa kaikki alkoi ilosasti orastella, vesoa ja kukkia." Ystävykset olivat täysiä vastakohtia kaikin puolin; mutta sepä juuri liiton sitä lujemmaksi solmi, sillä he täydensivät toisiansa. Schiller oli koko elämänsä taistellut puutteen ja köyhyyden kanssa, hänellä oli katkerat elämänkokemukset – Göthen rata oli aina ollut sileä ja päivänpaisteinen. Göthe oli hengeltään realisti, ulospäin kääntynyt, oivalsi elämän ja luonnon ja tunki ulkoapäin sen sydämyksiin. Schiller oli idealisti, eli vain aatteidensa mailmassa, joiden hajannaisia säteitä hän kokoeli ulkomailmasta, koettaen uudestaan luoda alkukuvan ihanuuden; hänelle oli henki äärettömän ylempänä luontoa, hän oli vapauden innostunut julistaja. Göthe oli helleeni, joka näki esineet etelän kirkastavassa perspektiivissä, Schiller saksalainen, joka pohjolan sumuihin etsi valoa hengestä ja aatteista. Mutta molemmilla oli yhtä syvä vakuutus runouden ikuisesta voimasta ja merkityksestä. He täydensivät toinen toistansa; "G. antoi S:n aatteille aiheita ja aineita, ja S. pani tenhoisella aatevoimallaan G:n runsasvaraiset aineet ja katselmat hedelmälliseen liikuntoon." Mestarien yhteisestä pajasta läksi nyt Xenien, joukko komparunoja, joissa ruoskittiin päivän harhateille joutunutta kirjallisuutta sekä sen edustajia. Ja kävipä nytkin niin, että "se koira kiljahti, johon kalikka sattui."
Nyt valmistui myös Göthen "Wilhelm Meister", jossa kuvaillaan nuorison turhia pyrintöjä sivistyksen tiellä. Pahinna esteenä esitellään päättämättömyys ja löyhyys, joka tekee sen, että mies ei ohjaa asianhaaroja, vaan ne ohjaavat häntä. Luonteet oivallisesti kuvatut, esm. heikko Wilhelm, kummallinen Filine ja varsinkin Mignon, tuo ihmeen suloinen runollinen luoma, joka lumoo lukijaa. – Sitten syntyi mestari-epos Herman und Dorothea. Ihmeteltävä on se taito, millä G. alkuaan hyvin tavallisesta lempijutusta on luonut mitä ihanimman idyllin, täynnä luontoa, eloa ja karakteeria. Selvästi ja kauniisti kuvaillaan siinä, kuinka kaksi sydäntä etsi toisiaan ja sen ohessa kuvaillaan luonnolla ja totuudella maaelämää oloineen suloineen. Hieno runon tuoksu hajahtaa kaikkialla.
Göthen monet muut pienemmät runoelmat täytyy meidän jättää sikseen, päästäksemme suoraan silmäilemään hänen pääteostaan Faustia. Kuitenkin mainittakoon sitä ennen se katkera suru, joka kohtasi häntä, kun Schillerin kuolema katkaisi heidän ystävyysliittonsa v. 1805. G. menetti siinä omien sanainsa mukaan "puolet omaa olentoansa". Kauan aikaa eli hän kolkossa yksinäisyydessä eikä kyennyt mitään luomaan. Vihdoin hän ystävänsä muistoksi kirjoitti kauniin epilogin tämän "kello-lauluun."
1806 julkaisi Göthe ensi osan Faust'ia, jota hän oli kirjoitellut pitkin elämäänsä. Jo Strassburgissa päätti hän verhoa oman elämän-historiansa tämän vanhan sadun muotoon. Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, "jumalallisen näytelmän", jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. "Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä