RAFAEL.

      Aurinkos soipi niinkuin ennen

      Kilvassa siskomailmojen,

      Rataansa säätämääsi mennen

      Se pauhaa halki taivasten.

      Salass' on ihmeen syyt ja juuret,

      Joll' enkeleitäs riemastat;

      On työsi, korkeat ja suuret,

      Kuin luomis-aamull' armahat.

      GABRIEL.

      Ja vinhemmin kuin aatos vierii

      Suloinen maa, ja vaihdellen

      Sen päällä päivä kirkas kierii

      Tai synkkä yöhyt hirmuinen;

      Syviltä vuorivuoteiltansa

      Vuo merten pauhaa tyrskysuu,

      Ijäisen sfeerilennon kanssa

      Meret ja vuoret tempautuu.

      MIKAEL.

      Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt

      Merille, niiltä rantahan,

      Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt

      Vihaisen vitjan vankimman.

      Nyt leimahtaa – ja surman vaajat

      Valkeiden halki sinkoaa;

      Palvomme, Herran sanansaajat,

      Hiljaista päiväs soljuntaa.

      KOLMIN.

      Salass' on ihmees syyt ja juuret,

      Joll' enkeleitäs voimistat;

      On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,

      Kuin luomis-aamull' armahat.

      MEFISTOFELES.

      Kun, herra, taaski kerran lähenet,

      Kysellen kuink' on laita maankin päällä,

      Ja ylipään mua kyllä suvaitset,

      Näet munki luonas terveisillä täällä.

      Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,

      Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;

      Mun pathos varmaankin sua naurattais,

      Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.

      En taida tähdist', auringoista haastaa;

      Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.

      Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,

      Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.

      Paremmin mullassaan hän ehkä vois,

      jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,

      Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen

      Petoa pedommaks' käy ihminen.

      Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,

      Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,

      Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;

      Pian vanha virsi heinikosta alkaa;

      No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;

      Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.

      HERRA.

      Siis eikö sull' oo asioita muita,

      Kuin valituksia vaan ja kanteluita?

      Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?

      MEFISTOFELES.

      Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.

      Ihmistä painaa kolkon onnen valta;

      Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.

      HERRA.

      Tunnetko Faustin?

      MEFISTOFELES.

                        Tohtorin?

      HERRA.

                                  Mun palvelijain!

      MEFISTOFELES.

      Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;

      Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.

      Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,

      Ja hourintansa tuntee puolittain;

      Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,

      Ja maalta riemun korkeimman;

      Lähintä vaitelee ja kaukaisinta —

      Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.

      HERRA.

      Jos palvelus maan öihin hairahtuu,

      Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi.

      Niin tietää maamies: vehmas jos on puu,

      Sen kultaheelmät vielä kaunistaapi.

      MEFISTOFELES.

      Tuon teiltä vietellyksi saan!

      Pannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä

      Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!

      HERRA.

      Niin kauan kuin hän asukas on maan,

      Saat koettaa häntä hairahuttaa.

      Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.

      MEFISTOFELES.

      Ma